Imatralla nimenomaan oli hyvä taideopetus. Väitän, että Amk:n ja Yamk:n takia myös lasten ja nuorten kuvataidekoulussa, jossa annettiin taiteen laajan oppimäärän mukaista opetusta vielä muutama vuosi sitten. Kaikki nuo on nyt lopetettu täältä sekä ammattikoulun matkailupuoli.

Matkailualan ammattiopetuksen kanssa oltaisiin voitu tehdä yhteistyötä ja olisi voinut olla uusi kukoistus molemmille aloille täällä Itäisessä Suomessa, etenkin nyt kun lähirajamme on kiinni se oltaisiin voitu kääntää helpommin rajan voitoksi kuin tappioksi.

Täällähän oli turismia ihan reippaasti, jo entuudestaan ja sille rakentunut ympäristö. Se tosin perustui, melkein kokonaan, vain ansaitsemiselle ja taloudelle.

Tai no, samapa tuo, ollaan raadollisen rehellisiä. Se perustui vain taloudelle. Täällä oli kauppoja, johon ei kerta kaikkiaan voinut edes kuvitella menevänsä paikallisena. Niissä ei ollut mitään kiinnostavaa tai tarpeellista.

Siksi varmasti myös itäturistit viilettivät kauppareissun jälkeen muualle kaikkine Lidlin ja Prisman juustonyssyköineen, mutta erityisesti kiire oli pois ja nopeaa sillä LandRover kuskilla, joka ei tarvitse sitä juustonyssykkää mihinkään. Ei sitten yhtään mihinkään.

Itsekkin Suomalaisena toki bensapumpulle jonottelin, rajatolpan kautta, noiden autojen keskellä pikkuisella vanhalla, mutta hyvin ketterällä Toyotallani. Joskus ihan nauratti, miten erilaisessa porukassa sitä usein oli siinä jonossa virttyneissä verkkareissa Calvin Kleinin Unisex parfymin ja bensan höyryjen sekoittuessa hajuelimissäni.

Nyt on savuavat rauniot, jotka pitäisi tuhkan palanen kerrallaan katsoa uudelleen.

Mä itse olen kuvataiteilijana tehnyt eri alojen kanssa yhteistyötä nyt muutamia vuosia taide ja media-alan koulutuksessa kouluttajana ja ihan hyvin onnistuu. Toki alkuunsa oli tietty vaikeaa, kun piti rakentaa speksejä ja koen, että se onnistuu kulttuurilähtöisesti vain jos kulttuurintekijät osallistuvat siihen itsenään, omana alana.

Tämä työ ei sijaitse Imatralla, ikävä kyllä, eikä edes kovin lähellä ja se on vielä ikävämpää ja tämäkin työ voi muuttua kun sen raamit puristetaan ahtaiksi.

Kulttuurintekijän näkökulmasta asiat muuttuvat koko ajan vain enemmän merkityksettömiksi ja pimeiksi kuiluiksi, jossa vain rahalla ja teholla on väliä.

Itse muutin tänne Imatralle perheeni kanssa taidekoulun takia aikoinaan ja jäin työn takia.

Se mikä täällä ja muuallakin
Suomessa on kaikkein vaikeinta on juuri nuo asenteet ylipäätään kulttuuria ja sen tekemistä kohtaan.

Kulttuurin pitäisi muka perustua rahalle ja vain sille. Pitäisi olla jokin maata mullistava, brändätty palvelu tai tuote mitä myydään ja se tuote ja palvelu jotenkin aateloituu sen odotetun ja tavoitellun kasvavan rahavirran kiilto silmissä ja se ideana kannustaa sitä rahaa tekemään yötä päivää tehokkaasti ja varmasti.

Miten ihmeessä kulttuuri voisi edes perustua sille?

Täytyy ilmeisesti palata ihan aakkosiin ja kertoa mitä kulttuurilla tarkoitetaan. Mikä on sanan kulttuuri merkitys?

Kulttuuri kuitenkin on = kaikki se mitä me ihmiset olemme ja millaiseksi me tämän ympäristömme teemme. Eihän sille ole yhtä nimeä ja brändiä edes olemassa tosi elämässä.

Ei ole olemassakaan, jotain elitiiä, joka jotenkin on ”se kulttuuri”. Saatikka ”kulttuurin tekijä”.

Kulttuuria ollaan me ja niin kauan kun päättäjät EI sitä ymmärrä aidosti, oikeasti ja käytännössä ollaan pahoinvoinnin tiellä.

Totta kait ihmiset suuttuu ja on vihaisia sekä turhautuneita, jos tämä asia koko ajan sivuutetaan ja päättäjät antavat ymmärtää että vaikkapa joku Apteekki ja joku epämääräinen kulttuuri on jotenkin napit vastakkain.

Suomi on Euroopan rikkaimpia maita. Mutta ihmiset voi huonosti, koska kaikkialla puhutaan VAAN rahasta ja tekokkuudesta sekä kasvusta sen ympärillä, nyt kun sitä rahaa on kuitenkin niin paljon, että ollaan Euroopan rikkaimpia maita.

Se on ihan mielipuolista.

Kulttuuri ollaan ME ihmiset ja meidän itse rakentama maailma meidän ympärillä, siihen kuuluu inhimillinen, kaikki se monivärinen ja muotoinen inhimillisyys heikkouksineen päivineen ja tämän kaiken yhdistetyt ulottuvuudet mitä meissä on. TODELLAKIN KAIKKI kuten kaikki luovuus, tavat, perinteet, taide, tiede jne. Niistä syntyy niitä yleisiä virtoja, joka on elävää elämää.

Elanto ja sen hankkiminen on välttämättömyys, pysyä hengissä, jonka pitäisi rakentua kestävän ja eheän kulttuurin päälle turvaksi ihmisten hyvinvoinnille.

Nyt yritämme jotenkin masokistisesti, henkemme hädässä, itseämme kuristaen, tehdä Ihan päinvastoin. Yritämme pakottaa sen elävän virtaavan elämän tehotuotannoksi, yhä vain tehokkaammaksi, joksikin jolla on jokin välineellinen hintalappu.

Tiedämme tämän kaiken ja tiedämme, että se luo pahoinvointia. Miksi, emme muuta sitä?

Claude Levi –Strauss jo sanoi näin, eri sanoin ja yleisemmällä tasolla, kulttuurintutkijana aikoinaan. Minusta tämä on edelleen varsin kelvollinen ajatus ja voi ajatella edelleen niin, että talous sekä elinkeinotoiminta on kulttuurin vastapari.

Toki kulttuurista voi syntyä myös elinkeinoa, eikä vastaparisuudenidea sitä mitenkää poista.

SKENAARIO: INTOHIMO AMMATTI, JOSTA VOI TULLA MYÖS ELINKEIN

Kieltäytykää taiteilijat tekemästä palkatonta/korvauksetonta työtä, jos sitä ylimielisesti tarjotaan teille tehtäväksi.

Hulluimmillaan esim. taiteilijalle on tarjottu kunnalta ilmaista asuntoa sitä vastaan, että taiteilija tekee markkinointityötä kunnan hyväksi taiteellisen työn kautta.

Tämän tyyppisiä esimerkkejä on lukemattomia.

On lukemattomia määriä taidehankkeita, missä taiteilijoiden osuus hankkeen kuluista rahallallisena korvauksena mitattuna on mitättömän pieni ja suurin osa hankeavustuksesta käytännössä menee palkkana hankkeen yhdelle työntekijälle, joka hallinnoi ja toteuttaa omia visioitaan hankkeen tavoitteiden ja suunnitelman kautta.

Työ on työtä ja on eri asia tehdä vapaaehtoistyötä oman alan tai oman taiteellisen työn eduksi, kuin suostua tekemään palkatta jotain alan osaamista vaativaa työtä, josta jollekulle maksetaan, jopa siinä ihan vierelläsi.

Olen vuosien varrella törmännyt lukuisiin tilanteisiin missä toimitaan juuri näin, heikoimmassa asemassa olevaa voidaan pahimmillaan painostaa tekemään palkatta työtä, jota joku tekee korvausta vastaan vieressä ja korvaus on vielä hyvä.

Pahimmillaan taiteilijoiden tekemälle työlle (josta maksetaan) määrittelee raameja ns.epäviralliset tahot, jotka eivät ole edes vastuussa vaatimustensa seurauksista esim. Pienen kunnan innovoiva kunnanhallitus tai joskus pahimmillaan kollegasi jossain kuntien ja kaupunkien taidehankkeissa tai jopa työkaverisi on se, joka sitä ilmaiseksi tehtävää työtä sinulle ”tarjoaa” tai siihen yrittää pahimmillaan painostaa. Tällainen työ tai työkaveri tai kollega tai joku muu taho käyttää hyväksi sinua VAIN omista ja vain itsestään johtuvista syistä.

Kyseiset tahot eivät aina ymmärrä mitä innovaatioista tai pinttyneistä toimintatavoista seuraa, mutta usein asia myös ymmärretään ja se on ammattia halventavaa ja vähättelevää ajattelua. Tuntuu surulliselle, että koen tarpeelliseksi puhua tästä. Moni ahketa, reipas ja lähimmäiserakas ihminen ei usko ihmisten voivan toimi näin huonolla tavalla. Niin vain kuitenkin näyttää monesti olevan.

Nämä yllä olevat ovat tietenkin yleisiä esimerkkejä kaikesta siitä palkattomasta työstä mitä tällä alalla tehdään.

Eikä tämä, ikävä kyllä, koske vain tätä alaa, tämä koskee muitakin aloja, missä työtä on tarjolla vähän, syystä tai toisesta tai kun työtä ylipäätään on tarjolla pätkissä sekä osa-aikaisena.

Näillä aloilla, käytännössä kaikkialla työelämässä, ihmiset, joilla on kokoaikainen työ tai muuten hyva asema  ovat myös kovilla tai ainakin kuvittelevat olevansa kovilla, sillä sehän on suhteellinen asia ja tietenkin ja riippuu kokemuksesta, jonka ihminen tuntee ja tietää. Joskus ihminen on empatiakyvytön, hän ei näe  tai välitä vielä vaikeampaa asemaa tai pitää sitä jotenkin huonommassa asemassa  olevan omana syynä.  Juuri nämä ihmiset voivat sortua kyseiseen toimintaan.

Se ei tee toimintaa oikeksi. Eikä tarkoitus pyhitä keinoja.

Se luo työpahoinvointia (molemmissa ansaintamalleissa) ja huonoa palvelun laatua, joka näkyy siinä mitä tulee ”uunista ulos”.

Toisaalta taas työtä se on vapaaehtoistyökin, joka on yhteiseen hyvään pyrkivää työtä, jota tekevät juuri ne ahkerat, intohimoisesti alaansa suhtautuvat ja yhteisöllisyyteen pyrkivät ihmiset, mutta vapaaehtoistyö yhdistysten kautta ei suinkaan ole tarkoitettu eikä ole kanava teettää palkatta työt esim.tuottaa kuntalaisille kulttuuripalveluja. Nyt kun jotkut kunnat harkitsevat, että kulttuuripalveluja tuottaisivat osuuskunnat, se kannattaa harkita tarkkaan lähteekö siihen mukaan ja jos lähtee, miten se työn tekemisen ja teettämisen malli sitten määritellään lopulta määrittelee juuri sinun elantosi.

Kun teet palkatta/korvauksetta työn, josta toiselle maksetaan, osallistut itse omalla toiminnallasi siihen, että alan toimeentulo on heikkoa.

Se heikentää alan ammatin arvostusta ja estää toimeentulon hankkimisen edellytyksiä.

Se johtaa pahimmillaan huonoon laatuun näissä töissä mitä tehdään palkatta, se syö motivaation ja ennen kaikkea se vie ammattiylpeyden kun teet palkatta työtä.

Lisäksi juuri näiden asioiden takia kuka tahansa voi väittää olevansa Kuvataiteilija ja hallitsevansa alan toiminnan.

Etenkin nyt kun meidän kaikkien Suomalaisten sosiaaliturva on menossa erittäin heikoksi on tärkeää kieltäytyä tekemästä palkatta työtä, joka liittyy ammattiin ja josta muutenkin maksetaan, jollekulle, ehkä juuri sille vieressäsi olevalle ”työkaverille” tai kollegalle.

Vapaaehtoistyö on eri asia.

Itse alan olemaan yllämainittujen syiden takia osuuskuntatoiminnan kannalla, mutta niin, että se on katsottu osuuskunnan jäsenten etua vahvasti painottaen.

Voi syntyä myös vahva Ay toiminta, joka katsoo asioita kulttuurialan tarpeista käsin. Se on mahdollisuus.

Osuuskunnista voi syntyä myös liiketoimintaa, joka on kannattavaa ja jopa liiketoimintaa mikä on arvoperusteista. Sepä muuttaisi paljon maailmaa mitä katsotaan tuottavuuden ja tehokkuuden silmälaseilla lähes poikkeuksetta tänä päivänä.

Tässä on kuitenkin iso riski, minkä kulttuuriala voi joutua tekemään isona massana. Se riski piilee siinä, että osuuskuntatoiminta on käytännössä bisnesselämän ”rikkuri” samaan tyyliin kun ammattiyhdistysliikkeisiin kuulumaton henkilö, joka tekee lakon aikaan ”sinunkin työsi”. Toisaalta osuuskuntatoiminta ei ole uhka terveelle yritystoiminnalle, joka on rakennettu kestävälle pohjalle. Eikä se vie kenenkään töitä vaan luo uusia toimintamalleja.

Siltikään ei voi tietää mitä tulevaisuus oikeasti tuo, mutta jos tämä kaikki yhdistyy alan rakennemuutokseen tulevaisuus voi olla parempi, kuin nykyisyys.

Tiivistelmä:

Opettajakoulutuksessa ja tulevaisuuden oppimisessa kyky reflektoida on tärkeässä asemassa, mikäli ihmistä halutaan yhteiskuntaan osallistuvia ja aktiivisia ihmisiä. Reflektiivisiä taitoja harjoitellaan nykyisin jo koulutuksen perusasteilla. Se kehittyy aikuisena monissa ympäristöissä ja on siksi erilaista erilaisilla ihmisillä. Keskityn tässä esseiden sarjassa kuvataiteilijantyöhön ja sen ammatilliseen viitekehykseen sekä sen rinnastamiseen kuvataidepedagogien/kuvataideopettajan työhön. Kirjoitukseni koskettelee muuttuvaa opetustyön maailmaa suhteessa kuvataitelijan työn luonteeseen.

Yhteiskunnan tasolla opettamista voi ajatella monella tavalla. Tässä ajassa on täysin selvää, että yhteiskunnan yksi tavoite on tällä hetkellä muuttaa palvelujen tuottamisen rakennetta ja suunta on siirtää palvelujen tuotantoa joko yksityiselle tai kolmannelle sektorille opetuspalvelujen tuottamisessa.

Opettajan työn luonne on muuttumassa sen vuoksi. Sen luonteen muuttumisessa piilevät myös tämän opettamisen tuottamisen – näkökulman muutoksen aiheuttamat riskit. Opettajan ammattitaidon voi nähdä tulevaisuudessa kehittyvän perusopetustyön kautta alan erityisomaamista vaativan opetussuunnitelmatyön osaajaksi. Nykyisessä opetusmaailmassa opettaja tai se, joka opettaa on selkeästi uran alkuvaiheessa valmentajan roolissa perusopetustyössä tuntiohjauksen ja sen suunnittelun tasolla. Vaikuttaa sille, että tätä opetuksen tasoa tarjoillaan nyt kuvataiteilijoille ja myös muille alojen ammattilaisille ja asiantuntijoille. Tämä on iso muutos nykyiseen verrattuna. Sen voi nähdä sekä mahdollisuutena että uhkana. Sen voi nähdä myös uutta tuovana muutoksena tai entisen toistona jo nyt ennen kuin varsinaista muutosta on edes tapahtunut.

Käsittelen näissä esseissäni mm. näitä asioita ja toivonkin tämän sarjan olevan keskustelun avaus.

Olen itse toiminut kuvataiteilijana vuodesta 2001 lähtien ja opettanut samanaikaisesti tuntiopetustehtävissä urani alusta asti. Olen myös toiminut taidekentällä  taideyhdistystoiminnassa monissa eri rooleissa aina yhdistyksen rivijäsenestä yhdistyksen puheenjohtajaksi asti ja monissa muissa tehtävissä vuosien varrella.

Minulle on herännyt viimeisten vuosien aikana syvä huoli alasta ja haluaisin että taiteilijan työstä keskusteltaisiin laajemmin ja vielä entistä enemmän. Sen perustavana voimana on yhdistystoiminta ja sen erilaiset kuviot jotka vaikuttavat laajasti ihan tavallisten taiteilijoiden arkeen.

Alasta voi myös ”ottaa oppia” mikäli Suomessa yhä useammin halutaan käyttää kolmatta sektoria palvelujen tuottajina yhteiskunnan tuottamien palveluiden rinnalla.

Alalla on olemassa vankka kokemus siitä, mitä kolmas sektori on ja miten se vaikuttaa siellä toimiviin käytännössä. Sen voisi rinnastaa johonkin tulevaisuuden visioon ja ennustukseen jossa kolmannen sektorin toimintamalli olisi yleistä arkea laajassa mitassa yhteiskunnan palveluiden tuottajan roolissa. Toimintamallit näissä rooleissa luovat voimakkaasti sitä käytäntöä jossa eletään, kuten jo saimme kokea vanhusten palveluiden yhteydessä ihan äskettäin kun niistä nousi kohu. Käytännössä oli kyse siitä, että voiko ja pitääkö ja missä määrin voiton tavoittelun -päämäärä ohjaa toimintamalleja palvelujen tuotannossa.

Julkaisen aiheesta 10 esseen sarjan täällä blogissani. Tässä tämän sarja aloitus sen tiivistelmän muodossa.

Muualla aiheesta:

Luettu 25.3.2019  https://www.kuntaliitto.fi/ajankohtaista/2019/uusi-laki-nostaa-kunnallisen-kulttuuritoiminnan-profiilia?fbclid=IwAR1OA555SiGM2JPvKhsp2JyGQ9z8usJAzPStaSG_SFjiBvE-PTLzHv_RPgo

Taidebunkkerissa 3 – 27.4.2018

Siitolankatu 2

55100 Imatra

ma-pe 10-16.00

Kuka sinä olet

Taidebunkkerissa on esillä NINO NO:n teoskokonaisuus joka tuntuu kommentoivan aikamme ajattelua ja olemistakin jopa.

Näyttelyssä on useita erilaisia viittauksia eri suuntiin. Jokaisesta näistä voisi puhua Nino No:n teosten ääressä pitkiäkin analyyttisiä keskusteluja. Se olisi keskustelua teoksen ympärillä.

Yksi nykytaiteen keinoista ilmaista jotain.

Teokset ja näyttely viittaavat sekä psykologiaan, taidehistoriaan ja jopa Graffititaiteen Tageihin sisällöllisesti.

Bunkkerin sisääntulossa riippuu katosta selkeä viittaus taidehistoriaan ja maalaukseen.

Vieressä Tagejä seinässä.

Jonka jälkeen avautuvat Rorschachin musteläiskätestiin kohdistuvat viittaukset eli musteläikkätesti, joka on taltioituna kankaille ja papereille. Osa läikistä on imitoitu ja osa itse keksittyjä tulkintoja alkuperäisistä läikistä.

Musteläikkä on puhekielinen nimi kliinisen psykologian tutkimusmenetelmälle, jota voidaan käyttää havaintokognitiivisena tutkimusvälineenä. Rorschach-testi ei ole assosiaatiotesti, eikä sillä tutkita henkilön luovuutta. Testin käyttäjät käyttävät menetelmää persoonallisuuden tutkimuksen välineenä, usein yhdessä muiden tutkimusmenetelmien kanssa. Testin sanotaan antavan laajimmillaan kuvan persoonallisuuden piirteistä, muun muassa ajatusmalleista, emootioista, hallintakeinoista ja reagointityyleistä, kontrollikapasiteetista ja stressinsietokyvystä, minäkäsityksestä ja vuorovaikutussuhteista sekä informaation prosessoinnista (10.4. 2018 https://fi.wikipedia.org/wiki/Rorschachin_mustel%C3%A4isk%C3%A4testi).

Näyttelyssä on myös viittaus Abstraktiin taiteeseen. Se pelkistää ja tyylittelee kuvattavaa kohdetta kullekin aikakaudelle ja kulttuurille ominaisten esteettisten normien mukaan siten, että muotojen ja värien avulla korostuvat aiheen yhteiset ja yleispätevät piirteet. Abstrakti taide käyttää hyväkseen ihmisen visuaalista kokemuspiiriä mutta ei luo illuusiota todellisuudesta. Kirjoitus, hieroglyfit, kalligrafia perustuvat abstrahointiin, jossa esittävä aines on kokonaan hävinnyt. Kuvioiden symbolinen merkitys perustuu sovittuihin sääntöihin. Abstraktilla taiteella voi olla myös puhtaasti dekoratiivinen tai maagis-rituaalinen merkitys (ornamentiikka, uskontoon liittyvät symbolit) (10.4.2018 http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/taiteilijatverkossa/pelvo/abstrakti).

Voi myös ajatella, että tarkoitus on viitata abstraktiin expressionismiin. Abstraktin ekspressionismin taiteilijoiden yhteisenä nimittäjänä toimi taiteen tekemisen mentaliteetti, jossa vastustettiin perinteisiä tyylejä ja ennalta suunniteltua teknistä suoritusta. Itseilmaisussa pyrittiin spontaanisuuteen ja vaistonvaraisuuteen sekä taiteilijan havainnon ja tunnetilojen yhdistämiseen kuvallisin keinoin (10.4.2018 https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/taidehistorian-aikajana/nykytaide/abstrakti%20ekspressionismi).

Graffiti on kirjoitus tai maalaus, joita on tehty kautta aikojen erilaisilla sopivilla piirtimillä, nykyisin yleensä tussilla tai spraymaalilla. Graffiti voi olla usean neliömetrin kokoinen maalaus tai esimerkiksi vessan seinään tehty pieni kirjoitus, joita slangissa yleisimmin kutsutaan ”tägeiksi”. Sana graffiti on johdos italian verbistä graffiare ’raaputtaa’, joka edelleen on laina kreikan verbistä γραφειν (graphein) ’kirjoittaa’. Usein graffiti tehdään ilman lupaa, mutta joissakin kaupungeissa on myös laillisia graffitin maalauspaikkoja. Esimerkiksi joissakin paikoissa voi ”tilata” graffitin oman talonsa seinälle. Maalaaja on sitten ammattilainen. Asenteet graffiteja kohtaan vaihtelevat: Jotkut kannattavat ankaraa nollatoleranssia, toisten mielestä graffitit ovat osa urbaania kulttuuria. Graffitien ja tägien tekeminen ilman lupaa on laitonta useimmissa maissa, myös Suomessa. (10.4.2018 https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/01/25/graffiteja-20-000-vuoden-takaa).

Ja nyt varsinaiseen omaan osuuteni. Lainasin tarkoituksella melkein kaiken tekstin. En oikeastaan kirjoittanut juuri mitään.Näin myös hyvin vähän vaivaa lähteiden etsimisessä. Annan vain lähteiden puhua ja lukija vetää siitä omat johtopäätöksensä.

Tässä taidenäyttelyssä, jonka kävin katsomassa, tuntui olevan sama meininki kuin tässäkin juuri lukemassasi tekstissä.  Mitä ajattelet siitä? Olisiko pitänyt pohtia pidemmälle? Vai riittääkö tämä?

Vaikka periaatteessa näyttelyssä onkin kaikki ne elementit, joita nykyisin käytetään, se tuntui kovin tutulle. Käytetyt viittaukset näihin erilaisiin taiteen lähteisiin, joita nykypäivänä käytetään runsaasti, olivat näyttelyssä todella selkeät.

Teokset tuntuivat siksi kovin muiden ajatuksille. Ehkäpä jopa niin, että ne eivät anna katsojalle tilaa tuntea, kokea tai edes …ajatella.

Aivan kuin joka asialle olisi selitys tai ainakin se pitäisi olla.

Ehkä onkin.

Ehkä ei.

Ehkä aikamme on sellainen?

Jään silti kaipaamaan aitoa taiteilijan läsnä olemisen fiilista näyttelyyn.

Tässä muutamia ajatuksia kasvatuspsykologian tiimoilta ja liittyen omaan alaani asiantuntijaksi kasvamisen prosessissa.

Ihan ensin totean, että suhtaudun skeptisesti jatkuvan opettaja, mentori, ohjaaja johtoisen elinikäisen oppimisen ajatukseen sellaisenaan. Mutta silti tässä vähän ajatuksia.

”Korkeatasoisten asiantuntijoiden kehityshistorioita tarkkaan analysoituaan Ericsson työtovereineen (2006; Ericsson, 2008) esitti, että avain korkeatasoisen asiantuntijuuden kehittymiseen on erityinen kokemuksen muoto, jota hän kutsui tarkoitukselliseksi harjoitteluksi (deliberate practice). Alkuperäiset tutkimukset kohdistuivat muun muassa huippumuusikoiden ja šakinpelaajien kehitykseen, mutta myöhemmin tarkoituksellista harjoittelua on tutkittu myös muunlaisen käytännöllisemmän ammatillisen asiantuntijuuden kehityksessä (esim. van de Wiel, van den Bossche & Koopmans, 2011).Miten tarkoituksellinen harjoittelu eroaa tavanomaisesta kokemuksen karttumisesta? Tarkoituksellisen harjoittelun teoriassa korostetaan ensinnäkin suuntautumista toiminnan jatkuvaan parantamiseen. Harjoittelu kohdistuu juuri sellaisiin taidon tai työsuorituksen osiin, joita ei vielä kunnolla hallita. Lähtökohtana on mahdollisimman tarkka palaute tämänhetkisestä suorituksesta ja sen analysointi kehittämisen näkökulmasta.Tähän tarvitaan yleensä taitavaa opettajaa tai mentoria, joka osaa antaa kehityksen kannalta relevanttia palautetta ja ohjata tulevaa asiantuntijaa oman toimintansa parantamiseen.Ulkopuolisen palautteen rinnalla oman toiminnan monitorointi ja reflektointi ovat lähtökohtia tarkoitukselliselle harjoittelulle. (Ericsson, 2006; van de Wiel ym., 2011.) Tarkoituksellisen harjoittelun keskeinen piirre on siinä, että se kohdistuu tarkasti suunniteltuihin osataitoihin tai prosesseihin. ”

Tää yllä oleva lainausmerkeissä oleva teksti on kokonaan lainattua Kasvatuspsykologian kirjasta, Kasvatuspsykologia (Erno Lahitnen, Marja Vauras, Marja- Kristiina Lerkkanen, 2016) , jota luen tässä parhaillaan tuolla Ammatillisen opettajan koulutuksessa (etäopiskeluna oman työn ohella) JKL:än Opekorkeessa, josta 16-vuoden opettamisen jälkeen olen vihdoinkin päättänyt hommata myös ns. ”oikeen pätevyyden” opetushommiin.

Asiantuntijuudesta ja siksi kehittymisestä on paljon tekstiä ja tässä joitain pohdintoja joita syntyi juuri tähän ko. kirjaan liittyen ja sen innoittamana spontaanisti, mutta myös sen takia, että todella jouduin itse oikeasti sen kohteeksi,  että asiantuntijuuteni punnitiin hyväksilukuprosessin kautta ja uuden opetussuunnitelman  ja sen kehyksen hengessä. Eli todellakin ON ihan uusi tapa lähestyä henkilökohtaistamista oppimisprosessissa. Oli muuten todella mielenkiintoinen ja valaiseva kokemus siitä miten ylipäätään asiantuntijuutta voi ”mitata” tai tarkastella ulkoapäin ja miten sen voi kuitenkin aukaista ja ”punnita” yleispäteväksi asiaksi. En osaa sanoa ottaako se yleistys huomioon sen että asiantuntijuus voi aina vain kehittyä myös eteenpäin. Ehkä ottaa ja ehkä se on eriasia kuin  pelkkä määrittely.

Asiantuntijuuteen ja ko. kirjaan liittyen liittyen  ajattelen, että taiteilijoilla tämä ”tarkoituksellisesti harjoittelu”-ajatus asiantuntijaksi kehittymisen tiellä perustuu kaikkein eniten omaan reflektointiin ja uteliaisuuteen (oman) tekemisen ja yleensä taiteen suhteen, mutta myös tavoitehakuisuuteen oman työn suhteen. Se miten tavoite määrittyy on sitten oma juttunsa. Eikä siinä omasta mielestäni saa olla lopullista sanan valtaa kenelläkään muulla kuin taiteilijalla itsellään.

Mentorointi tai palaute voi olla monen kirjavaa ja se käykin ehkä eniten jonkilaisen viitteen kaltaisesta ohjenuorasta siihen mitä ”tarkoituksellisen harjoittelun” -ajatus voisi sisältää.

Onko jokaisella taiteilijalla halu ”tarkoituksellisesti harjoitella” ja myös motivaatio jatkaa jos ja kun tulee kausia kun ei pääsekkään eteenpäin?

Niin onko ?

Ja mikä kaikki vaikuttaa kaikkeen lopulta?

”Liiallien tuki” voi myös olla erittäin vahingollista ja jopa estää tai ainakin hidastaa ko. prosessia eli asiantuntijaksi kehittymisenprosessia. ”Kiitos ja hyvä palaute” väärin annettuna tai ilman ponnisteluja saatuna on erittäin kyseenalainen asia, josta voi puhua pidempäänkin kuin tämän yhden kappaleen verran.

Myös tekijän omat ns. ”vääristä johtolangoista” kiinni ottamiset voivat vaikuttaa vahingollisesti. Tarkoitan tällä sitä, että taiteeessa ja luovuudessa on aina olemassa myös sivupolkuja, jotka voivat olla pahojakin sivupolkuja kaiken Punaisen langan keskellä. Jos Punaisessa langassa- kiinni pysyminen tai ylipäätään sen löytyminen olisi täydellisen helppoa tai suoraviivaista ei varmaankaan olisi toisistaan erilaisia tai eritasoisia asiantuntijoita yleisesti ottaen.

Tai myös ”väärien” mentorien valinta voi vaikuttaa vahingollisesti, mutta mihin? NO siihen, että aidosti kehittyy asiantuntijuuden suuntaan sellaisena että tekeminen ei ole ”vain hyvin tehtyä ja paljon harjoiteltua” jostain sellaisesta joka jotenkin on ohjautunut siten, että se vain tuottaa jotain jo tuotettua kerta toisena jälkeen.

Uskon, että taiteilijalla on useampi ”mahdollisuus” kasvaa asiantuntijaksi ja aina vain syventää asiantuntijuuttaan ihan koko uransa ajan ja uskon myös, että on olemassa vähemmän ja enemmän kehittynyttä asiantuntijuutta ja että kaikella tällä on tarkoituksenmukainen ”kehittymisen päämäärä” itseisarvona, jos sille antaa tilaa tekijänä.

Oma kokemukseni on että jos ja kun sattuu sellainen onni että kohdalla on joko yksi tai useampi henkilö joka ”kykenee näkemään enemmäin kuin muut” sillä voi olla huomattavan stimuloiva vaikutus henkisen asiantuntijuuden kasvamisen polulla.

Minusta ei voi olla asiantuntija vain teknisesti ja henkisen kehittymisen prosessi voi olla elämän mittainen matka aina kohti ”uusia” tuntemattomia asiantuntijuuksia.

Luulen.

Tämä ajatus siksi, että joku voi hyvinkin olla tekninen asiantuntija mutta henkisen, etsiminen ja ymmärryksen tasolla asiantuntijaksi kasvaminen on uskoakseni jatkuvasti kehittyvä rakennelma kaikkea jonka kyllästämäksi tulee ajan mittaan.

Tämä aina niin, että avautuu uusia polkuja kunhan antaa niille tilaa. Siksi täytyy olla yhtä aikaa tarkkana, herkkänä ja uskollisena ajatuksilleen monella tasolla. Se, että kehittyy ei todellakaan ole itsestään selvää. Se voi myös pysähtyä ja sammua kokonaan. Luovuudesta tulee pitää itse huolta ja sen ääntä on kaunista seurata, jos ja kun sitä ilmankaan ei toimeen tule.

Haluaisin uskoa, että kehitys voi jatkua loputtomiin aina uusien tilaisuuksien tulessa esiin joka tapauksessa, kunhan pitää itse huolen siitä, että saa riittävästi haasteita eikä ala jumittamaan jossain jo opitussa tai totutussa, jota sitäkin näkee. Surullista kyllä. Ehkä juuri SE on se mikä on hyvä tiedostaa, koska ilman tiedostamista asioille ei ainakaan voi tehdä mitään.

Kannattaa hakea opiskelemaan Imatralle taidetta sekä AMK opintoihin että Y-amk opintoihin. Ja tämä ei ole siis SARKASMIA, vaikka siitä tietoisena kirjoitankin nämä kaksi ensimmäistä lausetta.

Tässä yhteydessä täytyy myös mainita perus AMK– tason taidekoulun siirtämiseen liittyen muutama asia.

KOULU ON PÄÄTETTY JO SIIRTÄÄ IMATRALTA POIS.

Tästä asiasta on olemassa paljon näkemyksiä, suurin osa lyhyellä ajan jaksolla kirjoitettuna, mutta, en todellakaan ala niitä kaikkia tässä ruotimaan.

Niille, jotka eivät tiedä yhtään mitään asiasta. Sanon että Imatran perinteikäs taidekoulu ollaan siirtämässä Lappeenrantaan Skinnarilan kampukselle ja Lutin yhteyteen, joka joidenkin mielestä on kuolema ko. koulutukselle pitkällä tähtäimellä.

Asia tuli yllätyksenä todella suurelle joukolle Imatralaisia, eikä siirrosta käyty monipuolista keskustelua julkisesti missään vaiheessa.

Itse osallistun siihen käymättömään keskusteluun nyt tällä tavalla, koska mielestäni tämä puoli mistä nyt aion puhua on puhumatta täydellisen kokonaan.

Nyt paikalliset useat tahot yrittävät saada koulua jäämään juurilleen ja osa on sitä mieltä, että sen tuleekin lähteä pois. Itse olen sitä mieltä, että koulun on jäätävä tänne Imatralle.

Hakijoita kouluun on ollut 2.1 henkilöä yhtä paikkaa kohden. Hakijamäärä on vähentynyt aiempaan verrattuna. Jotkut sanovat sen johtuvan siitä, että joitain vuosia sitten korutaide ja kuvataidekoulutukset yhdistettiin. Muuta kantaa asiaan, ainakaan julkisesti, ei ole mistään saatavilla.

Toisille tilakysymys on se ratkaiseva eli että taidekoululla on kalliit tilakustannukset suhteessa ottaen.

Toisaalta olen kuullut, että tilakysymyksiin ei ole edes voitu vaikuttaa käytännössä edes tässä vaiheessa, vaan sitä kysymystä voidaan pitää joidenkin mielestä tekosyynä koulun siirtämiselle.

En ota tässä kirjoituksessa nyt edellä mainittuihin seikkoihin kantaa ja kirjoitankin tämän enemmän sitä varten, että opiskelijat ja tietenkin myös muut paikalliset kuten vaikkapa nuoret taiteilijat osaisivat katsoa asiaa edes vähän laajemmin viimeistään nyt.

Tarjoan siihen oman näkökulmani valitsemastani kulmasta katsottuna..kuten jokainen joka esittää mielipiteitä.

Toivon että tämä kirjoitus aukaisee jotain ja päätelmät ovat lukijan omissa käsissä. En siis väitä ,että yksin olen oikeassa.

Nyt tilanne on eskaloitunut siihen, että on käynnistetty lyhyt selvitysosuus koulun siirtoon liittyen ja mielipidettä asiaan on kyselty nimenomaan opiskelijoilta laajalla haarukalla. mm. terveydenhuollon puolelta. Kommentoin tässä kirjoituksessa sitä ja avaan samalla näkökulmaani asiaan. Itse olen koulun kasvatti ja jäin asumaan tänne aikoinaan, kun olosuhteet vaikuttivat alueella hyvälle taiteen tekemisen ja elannon hankkimisen suhteen ajateltuna. Tilanne on muuttumassa kovaa vauhtia.

Tässä pohdintaa asiaan liittyen em. tausta tiedoilla siivitettynä:

Osa esim. Koulun opiskelijoista on sitä mieltä, että koulu pitää siirtää Lappeenrantaan siitä syystä, että siellä ” on kaikki”.

Baarielämä varmaan onki, mutta hakiko joku opiskelemaan baarielämän takia? Tuskin kukaan.

Jos taasen viitataan siihen, että paikallinen ja tämän pienen Lappeenranta- Imatra alueen taiteilijaseuran toiminta keskittyy Lappeenrantaan TÄLLÄ hetkellä, niin itse pidempään alalla olleena ja paikallisena taiteilijana, myös tiedän, että se on pelkkä järjestelykysymys missä toiminnan painopiste on ja siihen liittyy voimakkaasti hallinoivaa vallan keskittämistä harvojen käsiin.

Vapaaehtoistyössä valtaa pitävätkin helpoiten ne jotka tuntevat parhaiten vapaaehtoistoiminnan systeemin ja pitkältä ajalta. Sitä voi kutsua portinvartija systeemiksi. Sen oppii ymmärtämään vain ja ainoastaan ajan kanssa. On paljon hiljaista tietoa joka katoaa keskittämisen ja vallan kontekstien kautta. Se on ihan varmaa, koska portinvartijat ovat aina vain alueella harvemmat, eivätkä nekään aina edes kuvataiteen saatikka taiteilijoiden etuja ajavia.

Tämä monesta syystä.

Tässä yksi esimerkki etuun liittyen ja siitä ajattelusta havainnollista asiaa.

Keskittäminen ja toiminnassa mukana olevan yksilön alan tunteminen pitkällä ajalla ei todellakaan tarkoita yks- yhteen laajaa näkemystä ”taiteilijan -etu-näkökulmana ja se erityisesti huomioon ottaen. Ymmärrys esim. Itse taiteesta tai sen sisällöistä on kirjava. Saatikka sen esittämiseen liittyvät asiat.

Alalla monet asiat ovat häilyviä juuri rakenteen vuoksi.  Se kertoo myös jotain koko alan valtakunnallisesta rakenteesta, johon kuuluu laajasti ottaen esim. taiteentekijät (monenlaiset ja monessa kontekstissa olevat), taiteen kentän muut osapuolet kuten kuraattorit, virkamiehet ja muut päättäjät.

Lähellekkään kaikki eivät siis ole niitä jotka ajattelevat asiaa lähtökohtaisesti puhtaasti kuvataiteen tai taiteilijan näkökulmasta ja siksi esim. tekijänoikeuksiin ei välttämättä osata aina kiinnittää tarpeeksi huomiota.

Alan laaja”näkemys” ja ”taiteilijan etu”on siis monisyinen juttu ja se tarkoittaa vain näkemystä jolle on olemassa vastanäkemyksiä.

Juuri se takia vallan tuleekin jakautua ja sen keskittymistä LIIAN harvoille tulisi välttää viimeiseen asti tai vähintään vallan tulee vaihtua siten, että se on todellista. Jos näin ei ole ala ajautuu helposti siihen, että muut kuin taiteen tai taiteilijan etuun liittyvät asiat nousevat päällimmäisiksi motiiveiksi toimia aktiivisesti taiteenkentällä.

Taide tarvitsee paljon virtoja ja väyliä, jotta se pysyy elävänä ja hengittävänä.

Taidekoulu Imatralla on jakanut sitä valtarakennelmaa paikallisesti laajemmin kuin mitä keskittäminen realistisesti ajateltuna voi tuoda tullessaan paikallistasolla ajateltuna. Kaikki tämä alueellisesta näkökulmasta katsottuna, kun koulu on nyt fyysisesti sijainnut Imatralla ja sen tieto- taito on ollut laajaa sekä paikallisesti valtakuvioita jakavaa.

Väitän, että koulu on tuonut enemmän näkökulmaa alueen taidekenttään juuri siksi että se on Imatralla eikä Lappeenrannassa.

Kaiken lisäksi kun kuulee puhetta näivettyneestä taide-elämästä Imatralla pakosta tulee mieleen taidekoulu ja sen raikkaat, uudet opiskelijat, jotka mieli palaen alalle ryntäävät. Tosiasiallisesti taidekoulu on se mikä on ollut Imatran taide-elämän sielu.. eikö se ole mitään? Minusta se ei ole nolla. Eikä se ole merkityksetöntä. Eikä ns. ”oikea” taide- elämä voi korvata sitä ja sen tuomaa raikkautta tai ennakkoluulottomuutta, joka syntyy opiskeluajan paineettomuudesta ja no.. myös siitä että ei tunne aluetta välttämättä kovinkaan hyvin. Mikä on todellakin hienoa aikaa.

Ja toisaalta kaikille päättäjille sanoisin, että onko jotenkin viisasta, että asiaan vaikuttaa isossa mittakaavassa opiskelijoiden toiveet, kun ollaan kuitenkin vielä opettelemassa alan/ kentän systeemejä? Ja että asiaan vaikuttaa myös esim. sote:n, kaupallisen alueen, konetekniikan tai rakennuspuolen opiskelijoiden mielipide?

Aika iso taakka kantaa tai siirtää opiskelijoiden harteille, koska se ihana, rakastettava ennakkoluulottomuus on myös sinisilmäisyyttä joissain tilanteissa.

Parasta koulun sijainnissa on ollut se, että se on tuonut edes vähän tasapainoa alueen pysyvään  paikallisten taiteilijoiden toimintaan valtatasolla  ja meidän omalla pienellä taidekentällä.

Opiskelijat siis tulee ja lähtee..jotkut kuitenkin toistaiseksi jäävät. Tervetuloa. Jotkut oppilaitoksessa opiskelleet jäävät Imatralle ja juurtuvat Etelä- Karjalaan elämään kuitenkin.

Se on hienoa ja niin pitääkin olla, koska elämä on, mutta taidekoulu on muutakin kuin oppilaitos.

Se on instituutio josta seuraa asioita.

Muutakin kuin ilmeinen.

Valta, siten kuin sen määrittelin jo yllä ja joka kuitenkin on olemassa JO ihan ennestäänkin:  jakautuu tai keskitetään tavalla tai toisella siitä huolimatta missä kukakin yksilö opiskelun jälkeen asustaa.

Se on pysyvää tässä touhussa hyvässä ja pahassa.

Koulu on tuonut siihen tasapainoa Imatra- Lappeenranta akselilla, eikä vaakakuppi ole liikaa kallistunut mihinkään erityiseen suuntaan. Näin oli ns. tosi taide-elämässä VIELÄ joitain vuosia sitten.

Nyt alkaa näyttämään ihan muulle.

Taidekentän ainoat julkiset rakenteet vallan suhteen ajateltuna ovat paikallisesti täällä Imatra- Lappeenranta akselilla vapaaehtoistoiminnan ja koulutuksellisen näkökulman varassa hyvin pitkälle.

Surullista jos ei ymmärretä se merkitystä taiteen vapauden , elävyyden ja hengittävyyden kannalta ajateltuna.

Eli menetykset ja saamiset Imatralle tai paikalliselle sekä alueelliselle taide-elämälle eivät ole niin yksiselitteisiä kuin voisi luulla äkkiä.

Taiteen tulee, ainakin omasta mielestäni, olla elävää, soljuvaa virtaa yhteisen hyvän eteen valtakonteksteissa ja se jos mikä tarvitsee eri näkökulmia toimiakseen sellaisena virtana että se todella tuottaa jotain uutta.

Etu on monesti näkökulma-asia ja se voidaan nähdä todellakin esittäjästä riippuen monella tavalla.  Jos tämä etu esitellään hyvin yksipuolisena on asiaan vihkiytymättömän tulokkaan vaikea suhteuttaa sitä omaan ajatteluunsa ennen kuin tuntee aluetta hyvin ja on toiminut siellä pitkään. Sitä ennen vaara siitä että muutaman etu ajaa yhteisen edelle on todella suuri.

Totta kait kaikkea pitää kehittää,  mutta miksi ihmeessä kaikki pitäisi aloittaa alusta? Siinäpä kysymys.

Enni Vekkelin ”Maria”

Taidebunkkerissa 5 -18.2018

Siitolankatu 2

55100 Imatra

ma-pe 10-16.00

”Maria”

Enni Vekkelinin Stop motion -Animaatio teos ”Maria” on esillä Taidebunkkerissa 5 -18.2.2018.

Kokonaisuus koostuu kolmesta toisiinsa rinnastuvasta animaatiovideoista, jotka ovat visuaalisesti tasapainossa.

Vekkelinin teos tuo väistämättä mieleen vanhan lasten animaatiosarjan ”Taikuri Savinen”.

Tämä yhtymäkohta kyseiseen vanhaan lasten klassikkoon syntyy väistämättä teoksen visuaalisten kerronnallisten seikkojen kautta; väpättävä kuva, jossa savesta tehty veistos kasvaa ja häviää, häviää ja kasvaa uudelleen.

Mielenkiintoista tässä on se, että animoitu teos vaikuttaisi olevan klassisen kuvanveiston elävän mallin oppitunnilta, jossa fokus on kohdistunut ihmisen muotokuvaan temaattisesti veiston perinteistä keinovarastoa hyödyntäen.  Taiteeseen ja sen tekemiseen on aina liittynyt lapsenmielisyys ja kuvittelu, ajattelun valloilleen pääseminen ilman estojakin, joihin me ihmiset monesti kaadummekin elämän melskeessä. On hienoa, että se tuntuu nousevan tämän teoksen keskiöön ajatuksena.

Klassisen ja hyvin perinteikkään henkilön muotokuvan ei odottaisi olevan kyseisessä kontekstissa, varsinkin kun se on rinnastettu myös musta- valko- harmaaseen visuaaliseen maailmaan kaiken tuon ”Taikuri Savinen”- estetiikan lisäksi.  On oivallista, että juuri tästä perinteestä ponnistaa näin villisti jotain ihan muuta kuin perinteikästä. Tässä teoksessa ei turhaa pidätellä vaan se antaakin palaa erilaisilla mieleen juontuvilla asioilla.

Teoksen nimi ”Maria” voi ajatella viittaavan raamatulliseen henkilöön voimakkaasti. Tämä on oikeastaan ainoa seikka joka jää hämärän peittoon. Tällä kerralla Taidebunkkerin tila ei tuo mitään lisää teoksille eivätkä teokset sille. Aina se ei ole tarkoituksen mukaistakaan. Kylmyys kuitenkin pakottaa katsojan lähtemään tilasta pois ja tekijän ajatuksen virran uudelleen ja uudelleen seuraaminen saa pikaisen lopun. Toisaalta se jää elämään mieleen.

Vaikea sanoa onko rinnastussymboliikka tahatonta vai tarkoituksellista ja missä määrin. Kaiken ei tarvitsekkaan olla ihan vimpan päälle hiottua taiteessakaan, joten asiaa ei tarvitse tämän pidemmälle pohtia.

Kaiken kaikkiaan sympaattinen teos. Siitä on hyvä jatkaa. ”Taikuri Savinen”- mielenyhtymä on ehdottoman positiivinen ajatus. Lapsellisuus on kaukana teoksen sisällöstä. Eikä nimi viittauskaan pahenna muuten hienoa työtä ja Taidebunkkerin tilaan työ uppoaa hienolla tavalla visuaalisen ilmeensä kautta. On mahtavaa, että teosten sisällöt voivat vaihdella katsojan mielikuvien mukaan paljonkin siitä mitä tekijä itse pohtii teoksillaan. Avoimeksi jättäminen on taitolaji.

Joku on joskus sanonut taiteilijalle. ”Pidä se minkä mielikuvan haluatkin jättää teokseen katsojalle ja ota pois se minkä et ehdottomasti halua olevan teoksessa viitteenä.”

Tämä pätee myös tähän teokseen erinomaisesti. ”Taikuri Savinen” on niin klassikko, että sen häivyttäminen muilla elementeillä on vaikeaa, niinpä uskon että sen viitteen jättäminen on ollut tarkoituksellista.