Tässä muutamia ajatuksia kasvatuspsykologian tiimoilta ja liittyen omaan alaani asiantuntijaksi kasvamisen prosessissa.
Ihan ensin totean, että suhtaudun skeptisesti jatkuvan opettaja, mentori, ohjaaja johtoisen elinikäisen oppimisen ajatukseen sellaisenaan. Mutta silti tässä vähän ajatuksia.
”Korkeatasoisten asiantuntijoiden kehityshistorioita tarkkaan analysoituaan Ericsson työtovereineen (2006; Ericsson, 2008) esitti, että avain korkeatasoisen asiantuntijuuden kehittymiseen on erityinen kokemuksen muoto, jota hän kutsui tarkoitukselliseksi harjoitteluksi (deliberate practice). Alkuperäiset tutkimukset kohdistuivat muun muassa huippumuusikoiden ja šakinpelaajien kehitykseen, mutta myöhemmin tarkoituksellista harjoittelua on tutkittu myös muunlaisen käytännöllisemmän ammatillisen asiantuntijuuden kehityksessä (esim. van de Wiel, van den Bossche & Koopmans, 2011).Miten tarkoituksellinen harjoittelu eroaa tavanomaisesta kokemuksen karttumisesta? Tarkoituksellisen harjoittelun teoriassa korostetaan ensinnäkin suuntautumista toiminnan jatkuvaan parantamiseen. Harjoittelu kohdistuu juuri sellaisiin taidon tai työsuorituksen osiin, joita ei vielä kunnolla hallita. Lähtökohtana on mahdollisimman tarkka palaute tämänhetkisestä suorituksesta ja sen analysointi kehittämisen näkökulmasta.Tähän tarvitaan yleensä taitavaa opettajaa tai mentoria, joka osaa antaa kehityksen kannalta relevanttia palautetta ja ohjata tulevaa asiantuntijaa oman toimintansa parantamiseen.Ulkopuolisen palautteen rinnalla oman toiminnan monitorointi ja reflektointi ovat lähtökohtia tarkoitukselliselle harjoittelulle. (Ericsson, 2006; van de Wiel ym., 2011.) Tarkoituksellisen harjoittelun keskeinen piirre on siinä, että se kohdistuu tarkasti suunniteltuihin osataitoihin tai prosesseihin. ”
Tää yllä oleva lainausmerkeissä oleva teksti on kokonaan lainattua Kasvatuspsykologian kirjasta, Kasvatuspsykologia (Erno Lahitnen, Marja Vauras, Marja- Kristiina Lerkkanen, 2016) , jota luen tässä parhaillaan tuolla Ammatillisen opettajan koulutuksessa (etäopiskeluna oman työn ohella) JKL:än Opekorkeessa, josta 16-vuoden opettamisen jälkeen olen vihdoinkin päättänyt hommata myös ns. ”oikeen pätevyyden” opetushommiin.
Asiantuntijuudesta ja siksi kehittymisestä on paljon tekstiä ja tässä joitain pohdintoja joita syntyi juuri tähän ko. kirjaan liittyen ja sen innoittamana spontaanisti, mutta myös sen takia, että todella jouduin itse oikeasti sen kohteeksi, että asiantuntijuuteni punnitiin hyväksilukuprosessin kautta ja uuden opetussuunnitelman ja sen kehyksen hengessä. Eli todellakin ON ihan uusi tapa lähestyä henkilökohtaistamista oppimisprosessissa. Oli muuten todella mielenkiintoinen ja valaiseva kokemus siitä miten ylipäätään asiantuntijuutta voi ”mitata” tai tarkastella ulkoapäin ja miten sen voi kuitenkin aukaista ja ”punnita” yleispäteväksi asiaksi. En osaa sanoa ottaako se yleistys huomioon sen että asiantuntijuus voi aina vain kehittyä myös eteenpäin. Ehkä ottaa ja ehkä se on eriasia kuin pelkkä määrittely.
Asiantuntijuuteen ja ko. kirjaan liittyen liittyen ajattelen, että taiteilijoilla tämä ”tarkoituksellisesti harjoittelu”-ajatus asiantuntijaksi kehittymisen tiellä perustuu kaikkein eniten omaan reflektointiin ja uteliaisuuteen (oman) tekemisen ja yleensä taiteen suhteen, mutta myös tavoitehakuisuuteen oman työn suhteen. Se miten tavoite määrittyy on sitten oma juttunsa. Eikä siinä omasta mielestäni saa olla lopullista sanan valtaa kenelläkään muulla kuin taiteilijalla itsellään.
Mentorointi tai palaute voi olla monen kirjavaa ja se käykin ehkä eniten jonkilaisen viitteen kaltaisesta ohjenuorasta siihen mitä ”tarkoituksellisen harjoittelun” -ajatus voisi sisältää.
Onko jokaisella taiteilijalla halu ”tarkoituksellisesti harjoitella” ja myös motivaatio jatkaa jos ja kun tulee kausia kun ei pääsekkään eteenpäin?
Niin onko ?
Ja mikä kaikki vaikuttaa kaikkeen lopulta?
”Liiallien tuki” voi myös olla erittäin vahingollista ja jopa estää tai ainakin hidastaa ko. prosessia eli asiantuntijaksi kehittymisenprosessia. ”Kiitos ja hyvä palaute” väärin annettuna tai ilman ponnisteluja saatuna on erittäin kyseenalainen asia, josta voi puhua pidempäänkin kuin tämän yhden kappaleen verran.
Myös tekijän omat ns. ”vääristä johtolangoista” kiinni ottamiset voivat vaikuttaa vahingollisesti. Tarkoitan tällä sitä, että taiteeessa ja luovuudessa on aina olemassa myös sivupolkuja, jotka voivat olla pahojakin sivupolkuja kaiken Punaisen langan keskellä. Jos Punaisessa langassa- kiinni pysyminen tai ylipäätään sen löytyminen olisi täydellisen helppoa tai suoraviivaista ei varmaankaan olisi toisistaan erilaisia tai eritasoisia asiantuntijoita yleisesti ottaen.
Tai myös ”väärien” mentorien valinta voi vaikuttaa vahingollisesti, mutta mihin? NO siihen, että aidosti kehittyy asiantuntijuuden suuntaan sellaisena että tekeminen ei ole ”vain hyvin tehtyä ja paljon harjoiteltua” jostain sellaisesta joka jotenkin on ohjautunut siten, että se vain tuottaa jotain jo tuotettua kerta toisena jälkeen.
Uskon, että taiteilijalla on useampi ”mahdollisuus” kasvaa asiantuntijaksi ja aina vain syventää asiantuntijuuttaan ihan koko uransa ajan ja uskon myös, että on olemassa vähemmän ja enemmän kehittynyttä asiantuntijuutta ja että kaikella tällä on tarkoituksenmukainen ”kehittymisen päämäärä” itseisarvona, jos sille antaa tilaa tekijänä.
Oma kokemukseni on että jos ja kun sattuu sellainen onni että kohdalla on joko yksi tai useampi henkilö joka ”kykenee näkemään enemmäin kuin muut” sillä voi olla huomattavan stimuloiva vaikutus henkisen asiantuntijuuden kasvamisen polulla.
Minusta ei voi olla asiantuntija vain teknisesti ja henkisen kehittymisen prosessi voi olla elämän mittainen matka aina kohti ”uusia” tuntemattomia asiantuntijuuksia.
Luulen.
Tämä ajatus siksi, että joku voi hyvinkin olla tekninen asiantuntija mutta henkisen, etsiminen ja ymmärryksen tasolla asiantuntijaksi kasvaminen on uskoakseni jatkuvasti kehittyvä rakennelma kaikkea jonka kyllästämäksi tulee ajan mittaan.
Tämä aina niin, että avautuu uusia polkuja kunhan antaa niille tilaa. Siksi täytyy olla yhtä aikaa tarkkana, herkkänä ja uskollisena ajatuksilleen monella tasolla. Se, että kehittyy ei todellakaan ole itsestään selvää. Se voi myös pysähtyä ja sammua kokonaan. Luovuudesta tulee pitää itse huolta ja sen ääntä on kaunista seurata, jos ja kun sitä ilmankaan ei toimeen tule.
Haluaisin uskoa, että kehitys voi jatkua loputtomiin aina uusien tilaisuuksien tulessa esiin joka tapauksessa, kunhan pitää itse huolen siitä, että saa riittävästi haasteita eikä ala jumittamaan jossain jo opitussa tai totutussa, jota sitäkin näkee. Surullista kyllä. Ehkä juuri SE on se mikä on hyvä tiedostaa, koska ilman tiedostamista asioille ei ainakaan voi tehdä mitään.