taide ja kulttuuri.fi -blogi
Rakas päiväkirja, näin kerran unen.
Silta kasvoi kivi kerrallaan,
lapsi muuttui verikiveksi taskuuni.
Se kimmelsi, keveni – minä kirkas ja läsnä.
Kaikki paino on keveyttä, kaunista ja vapauttavaa, kun näkee sen kirkkaasti.
Dear diary, I once had a dream.
A bridge grew, stone by stone,
a child became a bloodstone in my pocket.
It shimmered, it lightened – me, bright and present.
All the weight is light, beautiful and liberating, when seen clearly.
Taiteilija voi olla moneen kertaan tunnustettu, apurahoilla rahoitettu, alan verkostoissa tunnettu, pedagogisesti pätevä, liiton jäsen ja kokenut ammattilainen – ja silti työelämässä häntä kohdellaan usein kuin hänen työnsä olisi lähtökohtaisesti vähemmän totta.
Tämä ei ole sattumaa.
Se on asenne.
Taiteilijalle annetaan hiljainen oletusarvo: sinun työsi arvo on epävarma.
Sitä ei lausuta ääneen, mutta se näkyy työn mitoituksessa, resursoinnissa, dokumenteissa ja sopimuksissa – ja siinä, kuinka helposti taiteilijan tekemä työ voidaan jälkikäteen määritellä uudelleen jonkin listan, mallin tai hallinnollisen tulkinnan perusteella.
Taiteilijan työ nähdään joustavana – mutta vain yhteen suuntaan.
Arvoton tekijä, arvokas hyödyke
Samaan aikaan taiteesta hyötyvät lukemattomat muut.
Instituutiot rakentavat uskottavuuttaan taiteen varaan.
Koulutusjärjestelmät nojaavat taiteilijoiden osaamiseen.
Kaupungit elävöittävät imagoaan taiteen avulla.
Yritykset lainaavat taiteen kieltä, estetiikkaa ja ajattelua.
Yleisöt elävät, kasvavat ja jaksavat taiteen kautta.
Taiteen arvo on kiistaton.
Taiteilijan arvo on jatkuvasti neuvottelun kohteena.
Tämä ristiriita ei ole vahinko.
Se on rakenteellinen.
Taiteilija ei sovi malliin – ja maksaa siitä
Taiteilijan työ ei ole suoraviivaista. Se on kerroksellista, projektinomaista, pitkäjänteistä ja usein näkymättömästi vaativaa. Juuri siksi se ei istu hallinnollisiin lokeroihin.
Ja kun työ ei sovi malliin, malli alkaa epäillä tekijää.
Taiteilijaa ei epäillä siksi, ettei hän osaisi.
Häntä epäillään siksi, ettei hänen työnsä noudata tuttua muotoa.
Seuraukset ovat konkreettisia:
työ aliresursoidaan
vastuu kasvaa ilman vastaavaa tunnustusta
todellisuus katoaa dokumenteista
ja lopulta taiteilijan oma kokemus mitätöidään
Taiteilija huomaa taistelevansa näkyväksi tekemisestä silloinkin, kun kaiken pitäisi jo olla selvää.
Läsnäolo vastarintana
Ymmärsin tämän kirkkaasti vasta silloin, kun huomasin olevani häiriötekijä.
En siksi, että olisin rikkonut sääntöjä, vaan siksi, että olin läsnä.
Ilman roolia.
Ilman tarvetta muuttaa taidetta välineeksi.
Ilman halua omistaa sitä.
Tämä häiritsi ihmisiä, jotka olivat omineet taiteen itselleen olematta sen ytimessä. Ihmisiä, joille taide oli elinkeino, hallinnan kieli tai väline kasvattaa ja ohjata.
Minulle taide ei ollut väline.
Se oli olemisen ja ajattelun ydin.
Ja nämä kaksi eivät ole neutraalissa suhteessa toisiinsa.
Kun ydin astuu huoneeseen
Taiteen ympärille rakentuu kerroksia: hallintoa, koulutusta, rahoitusta, asiantuntijapuhetta. Ne voivat olla tarpeellisia, mutta ne eivät ole taidetta.
Ne elävät taiteesta.
Kun taiteilija, joka ei ole sulautunut näihin kerroksiin, on vain läsnä, syntyy kitka.
Ei henkilökohtaisena uhkana, vaan muistutuksena:
Taide ei kuulu kenellekään.
Sitä ei voi omistaa.
Ja juuri siksi pelkkä läsnäolo on vastarintaa.
Ratkaisun kieli
Ratkaisu ei ole aina sopeutuminen.
Ratkaisu ei ole oikeiden sanojen opettelu tai muottiin asettuminen.
Taiteilijan ratkaisu voi olla:
olla väärässä paikassa oikealla tavalla
kieltäytyä muuttamasta ydintä hyödykkeeksi
säilyä määrittymättömänä maailmassa, joka vaatii määritelmiä
Tämä ei ole vetäytymistä.
Se on tarkkaa, tietoista vastarintaa.
Kun taiteilija nähdään häiriönä, se kertoo siitä, että jokin järjestelmä yrittää suojella itseään. Häiriö syntyy vain, jos jokin valta-asetelma horjuu.
Taiteilijan tehtävä ei ole tehdä itseään vaarattomaksi.
Taiteilijan tehtävä on säilyä.
Loppuruno
Minä en tullut olemaan hyödyllinen.
Tulin olemaan totta.
En tullut täyttämään tilaa,
vaan paljastamaan sen,
mikä oli peitetty rakenteilla,
listoilla, selityksillä.
Kun seison hiljaa,
jokin alkaa liikkua.
Ei minussa,
vaan ympärilläni.
Taide ei pyydä lupaa syntyä.
Se tapahtuu,
kun joku uskaltaa olla paikalla
ilman omistusta.
Ja jos se häiritsee,
se ei ole virhe.
Se on merkki siitä,
että ydin on vielä elossa.
Ps. Runoni ovat aina autofiktiota.
An artist can be repeatedly recognized, funded by grants, known within professional networks, pedagogically qualified, a union member, and widely experienced — and still be treated in working life as if their work were somehow less real.
This is not accidental.
It is an attitude.
A silent assumption is placed upon the artist: your work’s value is uncertain.
It is rarely spoken aloud, but it appears everywhere — in workload calculations, resourcing, documents, contracts, and in how easily an artist’s actual work can later be redefined according to a “list,” a model, or an administrative interpretation.
The artist’s work is considered flexible — but only in one direction.
A Worthless Maker, a Valuable Commodity
At the same time, countless others benefit directly from art.
Institutions build credibility through art.
Educational systems rely on artists’ expertise.
Cities shape their image through art.
Companies borrow the language, aesthetics, and thinking of art.
Audiences live, grow, and endure through art.
The value of art is unquestioned.
The value of the artist is constantly negotiated.
This contradiction is not a mistake.
It is structural.
The Artist Does Not Fit the Model — and Pays for It
An artist’s work is not linear. It is layered, project-based, long-term, and often invisibly demanding. Precisely for that reason, it does not fit neatly into administrative categories.
And when work does not fit the model, the model begins to doubt the worker.
The artist is not doubted because they lack skill.
They are doubted because their work does not follow a familiar form.
The consequences are concrete:
work is under-resourced
responsibility increases without corresponding recognition
reality disappears from documentation
and eventually, the artist’s own lived experience is invalidated
The artist finds themselves fighting to be seen even when everything should already be clear.
Presence as Resistance
I understood this with sudden clarity when I realized I had become a disturbance.
Not because I broke rules, but because I was present.
Without a role.
Without a need to turn art into a tool.
Without a desire to own it.
This disturbed those who had appropriated art without standing at its core — people for whom art had become a livelihood, a language of control, or a means of shaping others.
For me, art was not a tool.
It was the core of being and thinking.
And these two positions are not neutral in relation to one another.
When the Core Enters the Room
Layers form around art: administration, education, funding, expert discourse. They may be necessary, but they are not art.
They live off art.
When an artist who has not dissolved into these layers is simply present, friction emerges.
Not as a personal threat, but as a reminder:
Art belongs to no one.
It cannot be owned.
And this is precisely why presence itself becomes resistance.
The Language of Resolution
Resolution is not always adaptation.
It is not learning the correct terminology or fitting into a predefined shape.
For the artist, resolution may be the opposite:
being in the wrong place in the right way
refusing to turn the core into a commodity
remaining undefined in a world that demands definitions
This is not withdrawal.
It is precise, conscious resistance.
When an artist is perceived as a disturbance, it means a system is trying to protect itself. Disturbance only arises when a power structure is destabilized.
The artist’s task is not to make themselves harmless.
The artist’s task is to remain.
Closing Poem
I did not come to be useful.
I came to be real.
I did not come to fill space,
but to reveal
what had been covered
by structures,
lists,
explanations.
When I stand still,
something begins to move.
Not within me,
but around me.
Art does not ask permission to emerge.
It happens
when someone dares to be present
without ownership.
And if that disturbs,
it is not a flaw.
It is a sign
that the core
is still alive.
Isaiah Berlin – Two Concepts of Liberty and a Psychological Perspective
Isaiah Berlin’s classic distinction between negative and positive liberty provides a clear framework to understand an individual’s experience of freedom as an artist. Negative liberty refers to freedom from external constraints — the individual is free when able to act without interference or coercion. Positive liberty, in contrast, relates to the capacity to be the author of one’s own life, to make choices that reflect personal will and identity.
From a psychological perspective, considered as one of contemporary philosophical modes of thought, this distinction helps explain why formal freedom does not always translate into lived experience. Internal inhibitions, fears, or dependencies can limit decision-making capacity and creative action, even when external obstacles are absent.
References:
Berlin, Isaiah. Two Concepts of Liberty. Oxford University Press, 1969.
filosofia.fi – Berlin
Diary dialogue
Negative liberty: “I move and act freely, yet I still feel an internal barrier.”
Positive liberty: “I want to do things in my own way, but I question whether my choices are genuinely mine.”
Schelling and Fichte – Radical Freedom and Autonomous Agency
Friedrich Schelling and Johann Gottlieb Fichte approach freedom radically, emphasizing the individual’s capacity to make choices independently of external circumstances or deterministic influences.
Schelling highlights the importance of internal freedom and will, while Fichte introduces the concept of a “freedom bubble,” in which the individual maintains autonomy relative to societal norms and expectations.
From a psychological standpoint, this can be seen as a state where self-awareness and inner resources intersect with external constraints. Psychology, as a contemporary philosophical framework, provides concepts to grasp the depth of experience: how an individual perceives freedom and agency within the limits and possibilities imposed by the environment.
References:
Schelling, Friedrich. Philosophical Inquiries into the Essence of Human Freedom. 1809.
Fichte, Johann Gottlieb. Foundations of Natural Right. 1796.
Diary dialogue
Radical freedom: “I feel a moment of complete freedom, yet the environment constantly guides me.”
Agency: “Autonomy is a continuous balancing act between my personal will and external expectations.”
Joseph Raz – Freedom, Autonomy, and the Role of Environment
Joseph Raz links freedom with autonomy, defining it as the capacity to make independent, meaningful, and rational choices. Raz emphasizes that true freedom also requires environmental support: choices must be practically possible in order for autonomy to be exercised.
From a psychological perspective, understood as a contemporary philosophical framework, this suggests that an individual’s experience of freedom depends on both personal will and the conditions provided by the environment. One may feel free yet simultaneously notice limitations imposed by circumstances. This paradox is central to a deeper understanding of freedom.
References:
Raz, Joseph. The Morality of Freedom. Oxford University Press, 1986.
academic.oup.com – Raz
SpringerLink – Creativity and Freedom
Diary dialogue
Autonomy: “I feel free, but my environment determines how much I can truly choose.”
Freedom and conditions: “Real freedom is an ongoing interaction between my own will and the surrounding context
Isaiah Berlin – Kaksi vapauden käsitettä ja psykologinen näkökulma
Isaiah Berlinin klassinen jako negatiiviseen ja positiiviseen vapauteen tarjoaa selkeän välineen ymmärtää yksilön kokemusta vapaudesta taiteilijana.
Negatiivinen vapaus merkitsee vapautta ulkoisista rajoitteista; yksilö on vapaa, kun hän voi toimia ilman muiden pakotteita. Positiivinen vapaus taas liittyy kykyyn olla oman itsensä aiheuttaja, kykyyn tehdä valintoja, jotka heijastavat henkilökohtaista tahtoa ja identiteettiä.
Psykologian näkökulmasta, ajatellen sitä aikamme filosofisena ajattelumaailmana, voidaan ymmärtää, miksi muodollinen vapaus ei aina tarkoita todellista kokemusta vapaudesta: sisäiset jarrut, pelot tai riippuvuudet voivat rajoittaa päätöksentekokykyä ja luovaa toimintaa, vaikka ulkoiset esteet olisivat poissa.
Lähteet:
Berlin, Isaiah. Two Concepts of Liberty. Oxford University Press, 1969.
filosofia.fi – Berlin
Päiväkirja-dialogi
Negatiivinen vapaus:
“Liikun ja teen, mutta tunnen silti estoa sisälläni.”
Positiivinen vapaus:
“Haluan tehdä asiat omalla tavallani, mutta kyseenalaistan, ovatko valintani aidosti omiani.”
Schelling ja Fichte – Radikaali vapaus ja itsenäinen toimijuus
Schelling ja Fichte tarkastelevat vapauden käsitettä radikaalisti. Todellinen vapaus ilmenee silloin, kun yksilö kykenee tekemään valintoja, jotka eivät ole pelkästään seurausta ulkoisista tekijöistä tai deterministisistä vaikutteista.
Schelling korostaa sisäisen vapauden merkitystä, kun taas Fichte esittää vapauden “kuplana”, jossa yksilö säilyttää autonomiansa suhteessa yhteiskunnallisiin normeihin ja odotuksiin.
Psykologisesti voidaan ajatella, että tämä on tila, jossa itsetietoisuus ja sisäiset resurssit kohtaavat ulkoiset rajoitteet. Psykologia toimii tässä filosofisena viitekehyksenä, joka tarjoaa käsitteitä ymmärtää kokemuksen syvyyksiä: miten yksilö kokee vapauden ja toimijuuden rajat ja mahdollisuudet.
Lähteet:
Schelling, Friedrich. Philosophical Inquiries into the Essence of Human Freedom. 1809.
Fichte, Johann Gottlieb. Foundations of Natural Right. 1796.
Päiväkirja-dialogi
Radikaali vapaus: “Tunnen hetken täydellistä vapautta valita, mutta ympäristö ohjaa jatkuvasti.”
Toimijuus: “Autonomia on jatkuvaa tasapainottelua oman tahdon ja ulkoisten odotusten välillä.”
Joseph Raz – Vapaus, autonomia ja ympäristön merkitys
Joseph Raz yhdistää vapauden käsitteen autonomiaan, jossa yksilön kyky tehdä itsenäisiä ja merkityksellisiä valintoja on keskeistä. Todellinen vapaus edellyttää myös ympäristön tarjoamia mahdollisuuksia: valintojen tulee olla käytännössä mahdollisia, jotta autonomia toteutuu.
Psykologinen näkökulma, filosofisena viitekehyksenä, osoittaa, että vapauden kokemus riippuu sekä omasta tahdosta että ympäristön tarjoamista puitteista. Henkilö voi tuntea itsensä vapaaksi ja silti huomata rajoituksia olosuhteiden vuoksi. Tämä paradoksi on keskeinen vapauden syvemmässä ymmärtämisessä.
Lähteet:
Raz, Joseph. The Morality of Freedom. Oxford University Press, 1986.
academic.oup.com – Raz
SpringerLink – Creativity and Freedom
Päiväkirja-dialogi
Autonomia: “Tunnen itseni vapaaksi, mutta ympäristö määrittää, kuinka paljon voin todella valita.”
Vapaus ja olosuhteet: “Todellinen vapaus on jatkuva vuorovaikutus oman tahdon ja ympäristön kanssa.”
Suomen Taiteilijaseuran ja sen liittojen mahdolliset yhdistymishankkeet herättävät keskustelua niin rahoista, vallasta kuin taiteilijoiden asemasta. Menneisyys tarjoaa arvokkaita opetuksia siitä, miten yhdistämiset voivat vaikuttaa alan rakenteisiin ja taiteilijoiden toimintaan.
Kokemukset eri yhdistymishankkeista osoittavat, että käytännön realismin huomioiminen on keskeistä. Konkreettiset esimerkit, kuten Kuvataiteen talon hanke, havainnollistavat, miten henkilö- ja raharesurssit voivat kulua nopeasti ilman, että tavoitteet toteutuvat. Tämä ei koske vain rahoja, vaan myös vallan ja päätöksenteon läpinäkyvyyttä, eli sitä, kuka voi vaikuttaa ja kenellä on oikeus osallistua.
Rinnakkaisten liittojen ja huonosti suunniteltujen rakenteiden seuraukset voivat olla myrkyllisiä koko toiminnalle. Yhdistymishankkeiden valmistelussa on tärkeää ymmärtää nämä käytännön riskit, jotta tuleva valtakunnallinen rakenne ei toista menneiden virheitä.
Taiteilijoiden rooli korostuu: ennen suuria yhdistymisiä on hyödyllistä avata olemassa olevia rakenteita ja tarkastella niiden toimintaa läpinäkyvästi. Tämä mahdollistaa sen, että yhdistyminen voi tapahtua tavalla, joka tukee taiteilijoiden asemaa, säilyttää toiminnan avoimuuden ja vahvistaa kentän kestävää kehitystä.
Menneisyys tarjoaa siis arvokkaita oppeja. Se muistuttaa, että yhdistymishankkeissa ei ole kyse vain organisaatioiden yhdistämisestä, vaan myös taiteilijoiden mahdollisuudesta vaikuttaa ja säilyttää vapaus tehdä taidetta omilla ehdoillaan.
Tämä on olennainen kysymys koko alan kehityksen ja taiteen vapauden kannalta.
Potential mergers of the Finnish Artists’ Association and its affiliated unions spark discussions around funding, power, and the position of artists. Lessons from the past provide valuable insights into how such mergers can impact the structures of the field and artists’ agency.
Experiences from previous merger initiatives show that practical realism is crucial. Concrete examples, such as the Kuvataiteen talo project, illustrate how quickly human and financial resources can be consumed without achieving the intended goals. This concern extends beyond finances to transparency in power and decision-making, meaning who can influence decisions and who has the right to participate.
Parallel associations or poorly planned structures can have harmful effects on the entire operation. When preparing merger initiatives, it is essential to understand these practical risks so that future national structures do not repeat past mistakes.
The role of artists is central: before large-scale mergers, it is beneficial to open up existing structures and examine their operations transparently. This allows a merger to occur in a way that supports the position of artists, maintains operational openness, and strengthens sustainable development in the field.
The past offers valuable lessons. It reminds us that merger initiatives are not merely about combining organizations, but also about ensuring artists retain their ability to influence and maintain the freedom to create art on their own terms. This remains a fundamental question for the development of the field and the preservation of artistic freedom.
Haluan täsmentää jotakin olennaista.
Se, että erotan toisistaan materiaalit, menetelmät, välineet ja tekniikat, ei tarkoita pyrkimystä varmuuteen tai suljettuun järjestelmään. Tämä erottelukyky on syntynyt pitkän tekemisen kautta — se ei ole lukinnut minua toistoon. Materiaalien tunteminen ei tarkoita sitä, että tietäisin ennalta, mitä niistä syntyy. Se tarkoittaa uskallusta astua tilanteisiin, joissa kaikkea ei vielä tiedetä.
Olen tietoisesti valinnut epävarmuuden. Epävarmuus ei ole puute, vaan tila, joka syntyy juuri materiaalin ja tekemisen väliin. Se on sidoksissa maalaustaiteeseen — ja laajemmin taiteeseen — tavalla, josta en halua luopua. Materiaali vastustaa, yllättää ja pakottaa kuuntelemaan. Värit, pinnat ja muodot vaikuttavat minuun suoraan. Valitsen ne työskentelyssäni intuition perusteella, ja ne toimivat kuin karkkeina, jotka houkuttelevat ja viipyvät kehossa.
Näen, että osa pitkään työskennelleistä taiteilijoista valitsee varmuuden, tunnistettavan toiston ja hallitut muodot. Minä en ole valinnut sitä polkua. En halua jäädä omien teosteni monumentiksi. Haluan pysyä liikkeessä, keskeneräisenä, etsivänä. Tekemiseni on fyysistä: se tuottaa konkreettisia teoksia, jotka jäävät maailmaan, mutta lopputulos ei ole ennalta määrätty. Juuri se, että teos jää, antaa epävarmuudelle merkityksen.
En pyri täydelliseen tietoon. Etsin tilaa, jossa kaikkea ei vielä tiedetä — ja jossa materiaali saa vastata takaisin.
I want to clarify something essential.
The fact that I distinguish between materials, methods, tools, and techniques does not mean I am striving for certainty or a closed system. This ability to differentiate has emerged through long practice — it has not confined me to repetition. Knowing materials does not mean knowing in advance what will come from them. It means daring to enter situations where not everything is known.
I have consciously chosen uncertainty. Uncertainty is not a lack; it is a state that exists precisely in the space between material and making. It is bound to painting — and more broadly to art — in a way I do not want to lose. Material resists, surprises, and forces listening. Colors, surfaces, and forms affect me directly. I select them in my work through intuition, and they act like candies, enticing and lingering in the body.
I see that some artists, after long careers, choose certainty, recognizable repetition, and controlled forms. I have not chosen that path. I do not want to become a monument to my own work. I want to remain in motion, unfinished, searching. My practice is physical: it produces concrete works that remain in the world, but the outcome is not predetermined. It is precisely the fact that the work remains that gives uncertainty its meaning.
I am not seeking complete knowledge. I am seeking a space in which not everything is known — and in which the material is allowed to respond back.
When sustainability becomes embedded not only in artistic content but also in funding and institutional frameworks, a crucial question arises: where does the boundary lie between artistic freedom and societal responsibility?
Themes of sustainable development shape art not only at the level of subject matter, but increasingly within the structures through which art is produced, funded, and presented. Practices based on reused materials often become intertwined with expectations that subtly reshape the artist’s position. Sustainability turns into a criterion that influences which projects are considered relevant, fundable, and visible.
At this point, the role of the artist shifts. The artist is no longer only a maker, but also a carrier of meaning—and sometimes even a symbol of structural change. While the intention may be positive, this framework can restrict artistic diversity. Not all art fits within sustainability discourse, nor should it. Yet institutional systems may begin to favor certain forms of expression at the expense of others.
Paradoxically, artistic freedom may be weakened precisely at the moment when responsibility and future-oriented thinking are most strongly emphasized. If sustainability becomes a predefined framework, there is a risk that art turns into an instrument rather than an independent mode of thought. The role of art, however, is not to reinforce established models, but to retain the capacity to disrupt them.
For this reason, the relationship between art and sustainability should be approached as an open process rather than a fixed program. The artist’s responsibility is not to be flawless, but to be perceptive. Artistic freedom does not mean detachment from society, but the ability to examine it without predetermined answers.
Ultimately, the question is not whether art can be sustainable, but whether it is allowed to remain unfinished, contradictory, and difficult to define—even when the future is discussed in earnest.
