Esseitä opetustyön muutoksesta kulttuurikentällä tuoreen ammatillisen opettajan näkökulmasta

Opettajan työn luonne on muuttumassa. Tarkemmin sanottuna sen tuottamisen näkökulma sekä tiedontuottamisen että itse käytännön opettamisen kannalta on ottamassa uutta suuntaa. Sen luonteen muuttumisessa piilevät myös tämän opettamisen tuottamisen – näkökulman muutoksen aiheuttamat yhteiskuntaa koskevat suurimmat riskit. Opettajan ammattitaidon voi nähdä tulevaisuudessa kehittyvän perusopetustyön kautta alan erityisomaamista vaativan strategisen opetussuunnitelmatyön osaajaksi.

Nykyisessä opetusmaailmassa opettaja tai se, joka opettaa on selkeästi uran alkuvaiheessa valmentajan roolissa perusopetustyössä tuntiohjauksen ja sen suunnittelun tasolla ja opettajan työ usein myös pysyttelee tällä pedagogisella tasolla pitkään kun tehdään käytännön opetustyötä. Vaikuttaa sille, että tätä opetuksen tasoa tarjoillaan nyt kuvataiteilijoille ja myös muille alojen ammattilaisille ja asiantuntijoille ehkä myöhemmin jos tämä onnistuu hyvin. Erotuksena on se, että tätä työtä tarjoillaa taiteilijoille ohjaajan roolissa, joka on eri työ kuin opettajan työ. En määrittele tässä vaiheessa ohjaajan työtä mitenkään.

Yhteiskunnalla pyrkimyksenä on lienee säästäminen joka on yleisen opetussuunnitelman perusteiden uudistamista koskevan muutoksen keskeinen ehto sen strategisissa raameissa.

Tämä on iso muutos nykyiseen verrattuna. Sen voi nähdä sekä mahdollisuutena että uhkana. Sen voi nähdä myös uutta tuovana muutoksena tai entisen toistona jo nyt ennen kuin varsinaista muutosta on edes tapahtunut.

Julkaisen tästä aiheesta  ja siihen liittyen 10 esseen sarjan täällä blogissani.

Tässä tämän sarja aloitus essee reflektiivisyydestä osa 1.

Osaamisen kartoitus eri ammateissa ja sen tunnustaminen sekä tunnistaminen on keskeistä osaamista uuden opetussuunnitelman strategisten linjausten valossa. Harjoittelen tässä ”Reflektiivisyydestä” kaksi osaisessa esseessä tätä tunnistamista ja tunnustamista käytännön esimerkillä joka liittyy omaan alaani. En ole vielä tämän osaamisen kartoittamisen asiantuntija mutta harjoitellaan. Jostain on aloitettava. Mikäpä sen herkullisempi lähtökohta kuin kuvataiteilijan ja kuvataideopettajan osaamisperustan kartoittaminen tästä näkökulmasta katsottuna.

Reflektiivisyydestä essee osa 1.

Reflektoinnilla tarkoitetaan kykyä pohdiskella ja jäsentää asioita. Se tarkoittaa myös asioiden suhteuttamista ympäristöön ja olemassa olevaan todellisuuteen.

Kuvataideopettaja ja sen reflektiivinen luonne työhön

Opettajan ammatissa ja työn ytimessä on kyky reflektoida. Opettajan perustyössä reflektoinnin taito on ensisijaista. Se on opettajan perusosaamista oppituntienohjaus-suunnitelmineen. Reflektointia tarvitaan mm. opettajan perustyössä empatiakyvyn ylläpitämiseksi, siksi, että pystyy ymmärtämään ihmisiä, joita opettaa, koska opettamisen yksi tärkeimmistä elementeistä on ottaa huomioon ihminen, jolle opetetaan.

Opettamisen ydin ei ole opettaja vaan oppija.

Tämän voi ajatella nostavan esiin paljon kysymyksiä ihmisyydestä. Näihin kysymyksiin voidaan vastata filosofisesti ja teoreettisesti mm. psykologian ja sosiologian alueilla.  Pedagogiikka yhdistää teoreettisia tutkimuksen alueita kasvatustieteiden kautta. Pedagogiikan voi nähdä vastaavan teoreettisesti ja myös käytännössä mm. näihin ihmisyyden kysymyksiin.

Pedagogiikka tarkoittaa sitä tapaa, jolla opetus järjestetään, sekä sen näkemyksellisiä kasvatuksellisia periaatteita. Sitä kutsutaan pedagogiaksi. Opetustyö ja opettajan opinnot suuntaakin voimakkaasti osaamista juuri näihin osa-alueisiin kehittyessään.

Pedagogi – opettajan ymmärtää ajan kuluessa syvällisesti ammattiaan näistä näkökulmista katsottuna. Hänestä kehittyy alan asiantuntija.

Kuvataidepedagogi/kuvataideopettaja on opiskellut taiteen tekemisen perusteita opintojensa aikana. Hän ei ole lähtökohtaisesti taiteen asiantuntija. Hänellä on lähtökohdat olla kuvataiteilija koulutuksensa kautta, jos nämä alueet pääsevät kehittymään käytännössä.

Kuvataideopettajan opintoihin valikoidaan ihmisiä mm. pääsykokeiden kautta, jossa tehdään myös lahjakkuusarviointia taiteellisen alkutason määrittämiseksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti ammatillista urapolkua tai kuvataiteilijuutta koulutuksen päätyttyä ja sen jälkeen.

Kuvataideopettajasta kehittyy alan asiantuntija opettajuudessa/pedagogiassa 5-10 vuodessa työuransa alussa.

Kuvataiteilija ja sen reflektiivinen luonne työhön

Taiteilijan ammatissa kyky reflektoida on keskeistä. Kyky reflektoida on osa taiteilijan perusosaamista.

Taiteellinen työ on taiteilijan perustyötä. Kuvataiteilijan koulutukseen on pääsykokeet, joissa arvioidaan hakijoiden lahjakkuutta kuvataiteen vertaisarvioinnissa taiteellisen alkutason määrittämiseksi.

Taiteilijan ammatillinen opetus on jo hyvin pitkään ollut laajaa taiteellisen osaamisen kartuttamista mm. sitä kautta, että taiteellista työtä ei nähdä vain teknisten erikoistaitojen tai tietojen kartuttamisena tai edes estetiikan, filosofian ja taidehistorian tuntemuksena vaan se nähdään kokonaisuutena, jossa vaikuttavat alan asiantuntijoiden ja ammatin yhteiskunnalliset rakenneraamit siihen, miten ammattia opetetaan siihen valikoituneelle ihmisille.

Opinnot ja opintojen jälkeinen taiteellinen työ kasvattaa ja jatkaa koulussa alkanutta kasvuprosessia taiteilijan ammattiin. Matka kuvataiteen asiantuntijaksi alkaa koulutuksen jälkeen, jossa henkilöä vertaisarvioidaan ja arvioidaan jatkuvasti kuvataidekentällä toimivan systeemin kautta, jonka oleellinen osa on kolmannen sektorin toimita.

Taiteilijan työn voi nähdä olevan kokoaikaista prosessinomaista reflektointia ympäristöön taiteellisesta näkökulmasta tutkien. Tämän summana taiteilijalle valikoituu monen osatekijän kautta se materiaali, jota hän käyttää työskentelyynsä sekä filosofisessa että konkreettisessa mielessä. Taiteilija valikoi ja muokkaa taiteen eri osa-alueita subjektiivisen näkemyksensä kautta ja esim. oman taiteellisen työn materiaaliksi. Aivan kuten kaikissa muissakin töissä tehdään kun niitä käytännössä tehdään.

Näkemys taiteesta on näiden asioiden takia laaja ja suuntautuu työnä nykyhetkeen ja todelliseen olemassa olevaan taiteilijan työkenttään eli taiteeseen, joka on laaja jo ihan itsessään.

Taiteellinen työ suuntaakin osaamista juuri näihin osa-alueisiin kehittyessään näistä osa-alueista lähtien. Kuvataiteilija ymmärtää ajan kuluessa syvällisesti ammattiaan ja sen viitekehystä.

Hänestä kehittyy alan asiantuntija 5-10 vuodessa työuransa alussa.

Opetustyössä taiteilija ei ole lähtökohtaisesti pedagogian asiantuntija ja usein hänellä on pätevänäkin ammatillisen opettajan pätevyys osaamisalueenaan, jos tai kun hänellä on jossain vaiheessa mahdolliset edellytykset hankkia tämä pätevyys työelämän kautta.

Taiteellisen osaamisen suhteen on aiemmin ajateltu, että kuvataideopettaja ja ammatillinen kuvataiteilija ovat toisiinsa verrattuna täysin samoissa asetelmissa kun työelämään lähdetään. Tämä asetelma on perustunut siihen, että ammattien osaamista on mitattu koulutuksella eikä niiden erityispiirteitä ole aiemmin edes pyritty erittelemään, tunnistamaan tai tunnustamaan kun työt kehittyvät urapolun aikana.

Kuvataiteilijan osaamisen vahvuudet eli itse taiteen osatekijöiden hallinta ei vain teknisesti vaan muutenkin ovat helposti jääneet pedagogisen ajattelun taakse ja taustalle vaikuttamaan ainakin osassa opetustyötä, koska niitä ei ole edes eritelty aiemmin. Tätä on perusteltu sillä että opetustyössä ei tarvitsekkaan olla alan asiantuntija vaan perusosaaminen riittää. Pedagoginen osaaminen on nähty tärkeämmäksi silloin kun opetetaan ja varsinkin jos opetetaan ”ei alan ammattiin” opiskelevia. On totta että pedagoginen osaaminen on tärkeää kun opettaa.

 

Marjeta, Tiina

PÄIVÄN POLTTAVAT JUTUT FREELANCER ELÄMÄSTÄ KOLMANNELLA SEKTORILLA

päivän postaus 8.4.2019

”Sitran alkuvuonna julkaisema selvitys: ”Kohti jatkuvaa oppimista” kertoo, että vaikka Suomi on niittänyt mainetta osaamisen huippumaana, aikuisten osaamisen uudistamisessa emme ole onnistuneet. Tilastoissa tämä näkyy verrattain korkeana työttömyysasteena samanaikaisesti, kun kasvualat kärsivät osaajapulasta.” [1]

Tämä on varmasti totta. En ota tässä päivän postauksessa kantaa ollenkaan siihen mistä mikäkin voisi johtua, vaan ajattelen että työelämän muutos on väistämätön ennemmin tai myöhemmin ja se on nyt selkeästi myös lähtenyt käyntiin ja tämän kaltaiset uutiset vain kertovat tilanteesta joka on nyt. Suosittelen lukemaan ensin linkittämäni artikkelin ja vasta sitten tämän postaukseni. Linkki artikkeliin löytyy alta. Kommentoin sitä.

Vaikka moni näistä työelämän uudistumista hakevista päämääristä vaikuttaisi toteutuvan itsensä -työllistämisen kautta juuri siinä on pahimmat ongelmat myös työtä tekevien kannalta katsottuna, ellei suhtautuminen työhön muutu milteipä radikaalisti.

Jos työn tekemisen raamit ovat edelleen esim. kokoaikaisuudessa tai työehtojen huonontamisessa työnkuvan muuttumatta, se ihan varmasti on tie yhä suurempaan eriarvoistumiseen ja työssä jaksamisen loppumiseen. Sen takia ollaan mielestäni tilanteessa, jossa pitäisi luoda ihan uusia töitä entisten rinnalle ja jotkut työt tulevat myös häviämään ajanmittaan. Tämä ajatus on tiivistetty johtopäätelmä kahden vuoden opinnoistani Ammatillisen opettajan koulutuksessa.

Nykyisin ei puhuta enää niinkään elinikäisestä oppimisesta, vaan jatkuvasti oppimisesta. Joka tuntee pedagogisia käsitteitä ymmärtää, että näillä tarkoitetaan ERI asioita. Kaikenlaisen osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen nousee keskiöön, kun puhutaan jatkuvasta oppimisesta. Se vaatii kuitenkin paljon ja se vaatii nimenomaan tehdyn työn ja ammattien tunnustamista aiempaa laajemmissa konteksteissa. Siksi onkin tärkeää avata sitä tilannetta jossa ollaan nyt eri ammattien suhteen. Sitä on jonkin verran aloitettu tekemään.

Ajattelen, että itsensä työllistäjien asemaa on parannettava pikaisesti esim. perustulon avulla tai ylipäätään parantamalla itsensä työllistäjien kokonaisvaltaista työmarkkinatilannetta. Sen vuoksi uusia töitä (sekä palkka, että Freelancer että yrittäjän töitä) ja työnkuvia pitää luoda nyt. Ne tarvitsevat yhteistyötä moniosaajien verkostoissa, jota pitäisi nyt pystyä luomaan tilanne kohtaisesti, kun uusia töitä aletaan tarkastelemaan esim. lakimuutosten kautta.  Täytyy myös pitää huoli siitä, että työsuojelu ja työehtosopimukset pysyvät mukana tässä menossa.

Itsensä työllistäjien asemasta on puhuttu jo pitkään taidekentällä. Puhe on keskittynyt pitkälle asetelmaan, kun ja jos itsensä työllistäjä on yrittäjän statuksella eikä tavoittele voittoa toiminnallaan. Palkkatyöhön liittyvät seikat ovat olleet vähän vähemmän keskustelun aiheena. Olisi aika keskustella myös tästä laajemmin, koska se palkkatyö on usein pätkätyötä ja siihen liittyy kaikki ne asiat, jotka ylipäätään liittyvät pätkä – ja osa-aikatyöhön ja sen ongelmiin muutenkin yhteiskunnassa.

Freelancer pätkä – palkkatyön kuvioissa ja itsensä työllistäjänä on juuri se kenen ongelmista olisi puhuttava vielä aiempaa enemmän. Mielestäni jo ennen kuin tämä kuvio lähtee täysillä käyntiin. Freelancer taiteilijoiden työkenttä on usein kolmas sektori, mutta sen merkitys toiminnalle on laajempi kuin jossain toisessa toiminnassa jonka yhteiskunta jo nyt ajattelee olevan harrastustoimintaa tai vapaaehtoistoimintaa tai sen kaltaista lähtökohdiltaan.

Jos joku ei tiedä mikä itsensä – työllistäjä on. Se on henkilö, jonka työ sijoittuu Palkansaaja-Freelancet-Yrittäjä määritelmän sekamaastoon eli ei ole lähellekään aina vain yhtä näistä. Se on ongelma sosiaaliturvan kannalta katsottuna ja altistaa tämän kaltaista työtä tekevän alttiiksi myös vakaville uhkille, joita ei ole kyetty, ainakaan vielä, ratkaisemaan meillä eikä käsittääkseni edes muualla, maailmassa. Ammattiliitot ovat myös, empiirisen tiedon mukaan, valvoneet tai parantaneet (tähän asti ainakin) huonosti tämän ryhmän työehtoja arjessa.

Tietääkseni Alankomaissa itsensä työllistäjien ongelmat ovat tunnustettuja joillain tasolla ja niitä on yritetty ratkaista eri keinoin kuin Suomessa. Meillä niitä yritetään ratkaista juuri parhaillaan kolmannen sektorin toiminnan kautta.

Minusta tässä keskustelussa on unohdettu täysin se, että itsensä työllistäminen on jo ollut pitkään osa työelämän rakennetta, se nyt, ikään kuin ”esitellään” suurelle, sitä tuntemattomalle, ihmis- joukolle jonkinlaisena hyvänä ratkaisuna palvelujen tuotantoon ja työllistymiseen sellaisenaan motolla ”Kolmas sektori ja itsensä työllistäminen tulee ja pelastaa kun se ei tavoittele varsinaisesti voittoa.”-sloganilla varustettuna.

Asiaa tulee kuitenkin pohtia monelta kannalta.

Esim. onko se hyvä keino ratkaista työelämän uudistumistarpeita varsinkin, kun lainsäädäntö, jota tulee koko ajan lisää ei anna mitään mallia toimia käytännössä? vain raamit missä toimitaan? ja jos se on hyvä toimiva tapa niin miten olosuhteet luodaan sellaisiksi että se luo hyvinvointia ei lisää pahoinvointia?

Yhteiskunnan hallintopuolella ihan varmasti tunnistetaan kolmannen sektorin ja itsensä työllistäjien ongelmat jo entuudestaan tavalla tai toisella ja ainakin vähimmillään ymmärretään se että kolmannen sektorin hankerahoitusmaailma on hyvin epävakaata toimintaa ja että yksittäinen pätkä-palkkatyöntekijä on huonossa asemassa suhteessa muihin työntekijöihin. Pitäisi ehkä tehdä isoja rakentavia muutoksia, jotta jatkuvuutta voitaisiin edesauttaa tulevaisuudessakin.

Näin voisi ainakin päätellä. Se päätelmä pelkästään jo siksi, että uusi kulttuuripalvelujen tuotantoa koskeva laki antaa mahdollisuuden ”ikään kuin kokeilla” tätä palvelujen tuottamismallia sanakäänteissään, joista lainaan suoraan seuraavaa:

”Kunta saa valtionosuutta kulttuuritoiminnan järjestämiseen osana peruspalvelujen valtionosuutta. Lain uudistamisen yhteydessä tähän ei tullut lisäystä suhteessa kunnille annettuihin tehtäviin. Jokainen kunta määrittelee itsenäisesti kulttuuritoiminnan hallinnon, palvelusisällöt ja painotukset, laajuuden, osaamisen sekä yhteistyön tekemisen muodot ja tahot.” [2] Tämä on tietenkin luonnollista, että näin tuleekin olla, onhan kyseessä yhteinen hyvä jota kuntien tulisi tuottaa ihmisille.

Onko kuntapuolella kuitenkaan henkilöstöä, jotka osaavat tunnistaa mahdollisten kolmannen sektorin yhteistyö kumppaneiden potentiaalin, kun tämän kaltaista toimintaa ja uudelleen oraganisointia järjestetään? Tämä tulee olemaan iso kysymys, jota koskettelimme jo opettajan opinnoissakin teoreettisesti kun puhuimme yleisen strategisen opetussuunnitelman muutoksista ”opettajan muuttuva toimintaympäristö”- opintojen aikana ja sen vaikutuksista sekä yhteyksistä työelämään. Itse näen tässä asian jota tulee kehittää alusta asti suunnitelmallisesti ei vain niissä raameissa jotka on olemassa nyt.

Harvat tuntevat kolmannen sektorin toimintamallia muusta kuin harrastustoiminnan parista, kun järjestetään esim. jäsenistölle ”kaikkea kivaa yhteisen tekemisen merkeissä.” Asioiden syvällisempi ymmärtäminen yhteyksineen voi olla todellisen uudistamisen ja kouluttautumisen paikka.  Tämän takia voi ajatella, että kyseinen jargon ”kolmannen sektorin pelastavasta luonteesta” työelämän muutoksen yhteydessä on jopa vahingollista, harhaanjohtavaa ja pahimmillaan ilman minkäänlaista tarkoitustakaan oikeasti parantaa mitään esim. itsensä työllistäjien asemaa tai ammattiryhmien osaamisen hyödyntämistä yhteiskunnan käytössä.

Tämän takia se mitä jo on voi säilyä ennallaan. Asiat ovat aina joko uhka tai mahdollisuus. Itse lähtisin mieluiten asioiden mahdollisuuden-ajatuksesta ja joka on mietitty ja joka syntyy luottamuksen ilmapiirissä.

Hyvin toimivan työn kehikon luulisi olevan edellytys työn laadulle, kun työ ymmärretään kokonaisvaltaisena kehittyvänä, pitkäjänteisenä ja kehittävänä yhteiskuntaa palvelevana toiminnan muotona tuotetaan se miten vain.

Tämä nousi selkeänä asiana esille opettaja opintojen yhteydessä. Sen takia aion julkaista esseet joita kirjoitin opintojen loppu vaiheessa tämän vuoden alku puolella.

Pohditaan asioita yhdessä.

Linkkejä asiaan liittyen:

 

[1] Luettu 8.4. 2019 https://www.tekniikkatalous.fi/tekniikka/rakennus/roti-2019-automaatio-tekoaly-ja-robotiikka-havittavat-kokonaisia-ammattiryhmia-lyomattomaksi-voi-paasta-jatkuvalla-oppimisella-6762790?fbclid=IwAR3Q0KG7IIRXqsGMPAS3RGBPGf71o_1f7k5I1vmDp6AxnylZM7-elkwUBh0

 

Luettu 8.4.2019 http://www.ely-keskus.fi/web/ely/uutiset-2018/-/asset_publisher/zLV23p6BEOJa/content/dialogilla-ja-vuorovaikutuksellisella-verkostoyhteistyolla-kaakkois-suomi-kasvuun-kaakkois-suomi-?redirect=http://www.ely-keskus.fi/web/ely/uutiset-2018%3Fp_p_id%3D101_INSTANCE_zLV23p6BEOJa%26p_p_lifecycle%3D0%26p_p_state%3Dnormal%26p_p_mode%3Dview%26p_p_col_id%3Dcolumn-8%26p_p_col_count%3D1

 

[2] Luettu 8.4.2019 https://www.kuntaliitto.fi/ajankohtaista/2019/uusi-laki-nostaa-kunnallisen-kulttuuritoiminnan-profiilia?fbclid=IwAR1OA555SiGM2JPvKhsp2JyGQ9z8usJAzPStaSG_SFjiBvE-PTLzHv_RPgo

Päivän polttavat jutut Freelancer elämästä kolmannella sektorilla

Asiat joista puhun voi rinnastaa mihin tahansa kolmannen sektorin toimintaan. Taidesektorilla tämä on vain vankempaa toiminnan arkea kuin muualla ja sen seuraukset ovat myös nähtävissä hyvin jo nyt. Tulevaisuudessa, yhdessä niistä ja sen skenaariossa kolmannen sektorin toiminnan voi ajatella olevan arkea kaikkialla yhteiskunnan sisällä laajassa mitassa.

Tämä teksti ei ole vielä lupaamiani esseitä aiheesta..mutta päivän mietteitä kyllä asian tiimoilta. Toivon kommentteja rakentavassa hengessä. Haluan tästä lisää näkemyksiä mikäli joku haluaa käydä keskustelua, ehkäpä jopa dialogia.

Päivän mietteitä 1.4.2019

Taiteilijat ei ole yksi yhtenäinen ryhmä, vaikka taide yhdistääkin ja sitä voi yhdessä puolustaa.

Koska jaetaan niukkuuden resursseja taiteen sisällä kaikki joutuvat luopumaan jostain jo nyt. Yleensä se on ihan vain elanto ja usein se on itse taide ja sen tekeminen pitkäjänteisenä vuosia kestävänä itsestä tulevana prosessina, joka kumpuaa ”itsen” sisältä reflektoiden maailmaa tai sitten luovutaan taiteen autonomiasta ja sen tarkkailevasta luonteesta, jotta voitaisiin ”miellyttää” systeemiä, jossa eletään.

Osa taiteilijoista tiedostaa tämän täysin. Osa ei ollenkaan ja osa jotain siltä väliltä. Osa ajattelee, että täytyy oppia luovimaan ja käyttämään hyväksi tätä systeemiä. Että valtaa kannattaa tavoitella. Osa ajattelee, että nimenomaan nämä asiat tuhoavat taidetta. Moni ajattelee jotain tästä välistä. Kaikki yrittävät selvitä. Kuka mitenkin.

Tämä kuvio synnyttää ihan helposti sisällötöntä taidetta ennen pitkään tai jopa heti. Se on hinta tästä systeemistä ja aiheuttaa sen lisäksi sitä, että ihmisiä ja taiteilijoita, ajatellaan vain hyötyresursseina myös taiteen sisäisissä rakenteissa. Se taistelee syvästi taiteen henkeä vastaan. Aiheuttaa ”meetoon” kaltaisia käytäntöjä, jotka koskevat kaikkia alalle valikoituja.

Kukaan asiaa ymmärtävä ei uskalla tai halua asettua sen vallan EDUSTAJANA tai saatikka asettaa harvainvallan EDUSTAJIA tai heidän näkemyksiään kriittisen tarkastelun kohteeksi? Harvat vallassa olijat ovat osa systeemiä ja vaikutus mahdollisuudet ovat siihen suuremmat kuin perus taiteilija- freelancereillä. Monet tätä valtaa pitävät eivät itse asiassa edes edusta niitä, jotka tekevät taiteellista työtä jatkuvasti ja pitkäjänteisesti annetuissa freelancer – taiteilija- raameissa. Asiantuntijuus, silloin kun puhutaan freelancerin elämää kuormittavista tekijöistä tai niihin vaikuttamisesta saatikka helpottamisesta ja niiden objektiivisesta arvioinnista asettuu tässä suhteessa heti kysymyksen alle.

Harvat vallassa olijat tekevät kuitenkin päätöksiään kolmannella sektorilla omien näkemystensä ja tietojensa pohjalta ilman hyvin toimivaa raamitusta tai yhteistä hyvää tavoittelevaa valvontaa tai ohjausjärjestelmää. Harvat vallassa olijat myös taistelevat, joskus hyvinkin epäterveillä tavoilla, vallastaan. Taiteellista työtä tekevät freelancer -taiteilijat sijoittuvat valitettavasti ja todella usein hyötyresursseiksi tässä systeemissä. Se tekee asiasta vielä mutkikkaamman. Monimutkainen kuvio.

Pelko (joka on todellinen) omasta asemasta on suuri sektorin sisällä. Pelko kuitenkin tuhoaa luovuutta ja/ tai miellyttämisen halu vie voiton tiedostamatta ja joskus tietoisesti. On siis luonnollisesti helpompi sulkea silmät ja toivoa parasta ja luottaa systeemiin sekä tarrata kiinni siihen mitä on ja jonka jo tuntee.

Mä kovasti epäilen, että tie on nyt kuljettu jo loppuun.

Sitä on väännetty asiana positiiviseksi, jos millä keinoilla niin kauan, kun muistan.

Minut se on saanut sitoutumaan yhä syvemmin omaan tekemiseen. En ole ainoa onneksi. Ajattelen että taiteen ytimessä on itse taiteen tekeminen ei sen ympyrät.

Toiset luovuttavat ja toiset lähtevät mukaan hyväksyen sen hinnan osa tiedostaen osa ei niin tietoisena. Siksi taiteen joutuu valitsemaan aina vain tiukemmin, kun aikaa kuluu.

 

Tämän yllä kuvailemani perusajatuksen voi yhdistää myös kaikkialle missä käytetään valtaa joissain raameissa. Luonnollisesti ne asiat mistä mikäkin johtuu tai mitä siitä seuraa vaihtelevat vallankonteksteissa ja panokset ja tuotto ovat myös eriä eri raameissa.

 

Tiivistelmä / 10 esseen sarja(Itse)reflektio opettajuuteen, kuvataiteilijuuteen ja sen murrokseen ammatillisesta näkökulmasta

Tiivistelmä:

Opettajakoulutuksessa ja tulevaisuuden oppimisessa kyky reflektoida on tärkeässä asemassa, mikäli ihmistä halutaan yhteiskuntaan osallistuvia ja aktiivisia ihmisiä. Reflektiivisiä taitoja harjoitellaan nykyisin jo koulutuksen perusasteilla. Se kehittyy aikuisena monissa ympäristöissä ja on siksi erilaista erilaisilla ihmisillä. Keskityn tässä esseiden sarjassa kuvataiteilijantyöhön ja sen ammatilliseen viitekehykseen sekä sen rinnastamiseen kuvataidepedagogien/kuvataideopettajan työhön. Kirjoitukseni koskettelee muuttuvaa opetustyön maailmaa suhteessa kuvataitelijan työn luonteeseen.

Yhteiskunnan tasolla opettamista voi ajatella monella tavalla. Tässä ajassa on täysin selvää, että yhteiskunnan yksi tavoite on tällä hetkellä muuttaa palvelujen tuottamisen rakennetta ja suunta on siirtää palvelujen tuotantoa joko yksityiselle tai kolmannelle sektorille opetuspalvelujen tuottamisessa.

Opettajan työn luonne on muuttumassa sen vuoksi. Sen luonteen muuttumisessa piilevät myös tämän opettamisen tuottamisen – näkökulman muutoksen aiheuttamat riskit. Opettajan ammattitaidon voi nähdä tulevaisuudessa kehittyvän perusopetustyön kautta alan erityisomaamista vaativan opetussuunnitelmatyön osaajaksi. Nykyisessä opetusmaailmassa opettaja tai se, joka opettaa on selkeästi uran alkuvaiheessa valmentajan roolissa perusopetustyössä tuntiohjauksen ja sen suunnittelun tasolla. Vaikuttaa sille, että tätä opetuksen tasoa tarjoillaan nyt kuvataiteilijoille ja myös muille alojen ammattilaisille ja asiantuntijoille. Tämä on iso muutos nykyiseen verrattuna. Sen voi nähdä sekä mahdollisuutena että uhkana. Sen voi nähdä myös uutta tuovana muutoksena tai entisen toistona jo nyt ennen kuin varsinaista muutosta on edes tapahtunut.

Käsittelen näissä esseissäni mm. näitä asioita ja toivonkin tämän sarjan olevan keskustelun avaus.

Olen itse toiminut kuvataiteilijana vuodesta 2001 lähtien ja opettanut samanaikaisesti tuntiopetustehtävissä urani alusta asti. Olen myös toiminut taidekentällä  taideyhdistystoiminnassa monissa eri rooleissa aina yhdistyksen rivijäsenestä yhdistyksen puheenjohtajaksi asti ja monissa muissa tehtävissä vuosien varrella.

Minulle on herännyt viimeisten vuosien aikana syvä huoli alasta ja haluaisin että taiteilijan työstä keskusteltaisiin laajemmin ja vielä entistä enemmän. Sen perustavana voimana on yhdistystoiminta ja sen erilaiset kuviot jotka vaikuttavat laajasti ihan tavallisten taiteilijoiden arkeen.

Alasta voi myös ”ottaa oppia” mikäli Suomessa yhä useammin halutaan käyttää kolmatta sektoria palvelujen tuottajina yhteiskunnan tuottamien palveluiden rinnalla.

Alalla on olemassa vankka kokemus siitä, mitä kolmas sektori on ja miten se vaikuttaa siellä toimiviin käytännössä. Sen voisi rinnastaa johonkin tulevaisuuden visioon ja ennustukseen jossa kolmannen sektorin toimintamalli olisi yleistä arkea laajassa mitassa yhteiskunnan palveluiden tuottajan roolissa. Toimintamallit näissä rooleissa luovat voimakkaasti sitä käytäntöä jossa eletään, kuten jo saimme kokea vanhusten palveluiden yhteydessä ihan äskettäin kun niistä nousi kohu. Käytännössä oli kyse siitä, että voiko ja pitääkö ja missä määrin voiton tavoittelun -päämäärä ohjaa toimintamalleja palvelujen tuotannossa.

Julkaisen aiheesta 10 esseen sarjan täällä blogissani. Tässä tämän sarja aloitus sen tiivistelmän muodossa.

 

Muualla aiheesta:

Luettu 25.3.2019  https://www.kuntaliitto.fi/ajankohtaista/2019/uusi-laki-nostaa-kunnallisen-kulttuuritoiminnan-profiilia?fbclid=IwAR1OA555SiGM2JPvKhsp2JyGQ9z8usJAzPStaSG_SFjiBvE-PTLzHv_RPgo

 

 

 

 

NINO NO: KUKA SINÄ OLET

 

 

Taidebunkkerissa 3 – 27.4.2018

Siitolankatu 2

55100 Imatra

ma-pe 10-16.00

 

Kuka sinä olet

 

Taidebunkkerissa on esillä NINO NO:n teoskokonaisuus joka tuntuu kommentoivan aikamme ajattelua ja olemistakin jopa.

Näyttelyssä on useita erilaisia viittauksia eri suuntiin. Jokaisesta näistä voisi puhua Nino No:n teosten ääressä pitkiäkin analyyttisiä keskusteluja. Se olisi keskustelua teoksen ympärillä.

Yksi nykytaiteen keinoista ilmaista jotain.

Teokset ja näyttely viittaavat sekä psykologiaan, taidehistoriaan ja jopa Graffititaiteen Tageihin sisällöllisesti.

Bunkkerin sisääntulossa riippuu katosta selkeä viittaus taidehistoriaan ja maalaukseen.

Vieressä Tagejä seinässä.

Jonka jälkeen avautuvat Rorschachin musteläiskätestiin kohdistuvat viittaukset eli musteläikkätesti, joka on taltioituna kankaille ja papereille. Osa läikistä on imitoitu ja osa itse keksittyjä tulkintoja alkuperäisistä läikistä.

Musteläikkä on puhekielinen nimi kliinisen psykologian tutkimusmenetelmälle, jota voidaan käyttää havaintokognitiivisena tutkimusvälineenä. Rorschach-testi ei ole assosiaatiotesti, eikä sillä tutkita henkilön luovuutta. Testin käyttäjät käyttävät menetelmää persoonallisuuden tutkimuksen välineenä, usein yhdessä muiden tutkimusmenetelmien kanssa. Testin sanotaan antavan laajimmillaan kuvan persoonallisuuden piirteistä, muun muassa ajatusmalleista, emootioista, hallintakeinoista ja reagointityyleistä, kontrollikapasiteetista ja stressinsietokyvystä, minäkäsityksestä ja vuorovaikutussuhteista sekä informaation prosessoinnista (10.4. 2018 https://fi.wikipedia.org/wiki/Rorschachin_mustel%C3%A4isk%C3%A4testi).

Näyttelyssä on myös viittaus Abstraktiin taiteeseen. Se pelkistää ja tyylittelee kuvattavaa kohdetta kullekin aikakaudelle ja kulttuurille ominaisten esteettisten normien mukaan siten, että muotojen ja värien avulla korostuvat aiheen yhteiset ja yleispätevät piirteet. Abstrakti taide käyttää hyväkseen ihmisen visuaalista kokemuspiiriä mutta ei luo illuusiota todellisuudesta. Kirjoitus, hieroglyfit, kalligrafia perustuvat abstrahointiin, jossa esittävä aines on kokonaan hävinnyt. Kuvioiden symbolinen merkitys perustuu sovittuihin sääntöihin. Abstraktilla taiteella voi olla myös puhtaasti dekoratiivinen tai maagis-rituaalinen merkitys (ornamentiikka, uskontoon liittyvät symbolit) (10.4.2018 http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/taiteilijatverkossa/pelvo/abstrakti).

Voi myös ajatella, että tarkoitus on viitata abstraktiin expressionismiin. Abstraktin ekspressionismin taiteilijoiden yhteisenä nimittäjänä toimi taiteen tekemisen mentaliteetti, jossa vastustettiin perinteisiä tyylejä ja ennalta suunniteltua teknistä suoritusta. Itseilmaisussa pyrittiin spontaanisuuteen ja vaistonvaraisuuteen sekä taiteilijan havainnon ja tunnetilojen yhdistämiseen kuvallisin keinoin (10.4.2018 https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/taidehistorian-aikajana/nykytaide/abstrakti%20ekspressionismi).

Graffiti on kirjoitus tai maalaus, joita on tehty kautta aikojen erilaisilla sopivilla piirtimillä, nykyisin yleensä tussilla tai spraymaalilla. Graffiti voi olla usean neliömetrin kokoinen maalaus tai esimerkiksi vessan seinään tehty pieni kirjoitus, joita slangissa yleisimmin kutsutaan ”tägeiksi”. Sana graffiti on johdos italian verbistä graffiare ’raaputtaa’, joka edelleen on laina kreikan verbistä γραφειν (graphein) ’kirjoittaa’. Usein graffiti tehdään ilman lupaa, mutta joissakin kaupungeissa on myös laillisia graffitin maalauspaikkoja. Esimerkiksi joissakin paikoissa voi ”tilata” graffitin oman talonsa seinälle. Maalaaja on sitten ammattilainen. Asenteet graffiteja kohtaan vaihtelevat: Jotkut kannattavat ankaraa nollatoleranssia, toisten mielestä graffitit ovat osa urbaania kulttuuria. Graffitien ja tägien tekeminen ilman lupaa on laitonta useimmissa maissa, myös Suomessa. (10.4.2018 https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/01/25/graffiteja-20-000-vuoden-takaa).

 

Ja nyt varsinaiseen omaan osuuteni. Lainasin tarkoituksella melkein kaiken tekstin. En oikeastaan kirjoittanut juuri mitään.Näin myös hyvin vähän vaivaa lähteiden etsimisessä. Annan vain lähteiden puhua ja lukija vetää siitä omat johtopäätöksensä.

Tässä taidenäyttelyssä, jonka kävin katsomassa, tuntui olevan sama meininki kuin tässäkin juuri lukemassasi tekstissä.  Mitä ajattelet siitä? Olisiko pitänyt pohtia pidemmälle? Vai riittääkö tämä?

Vaikka periaatteessa näyttelyssä onkin kaikki ne elementit, joita nykyisin käytetään, se tuntui kovin tutulle. Käytetyt viittaukset näihin erilaisiin taiteen lähteisiin, joita nykypäivänä käytetään runsaasti, olivat näyttelyssä todella selkeät.

Teokset tuntuivat siksi kovin muiden ajatuksille. Ehkäpä jopa niin, että ne eivät anna katsojalle tilaa tuntea, kokea tai edes …ajatella.

 

Aivan kuin joka asialle olisi selitys tai ainakin se pitäisi olla.

Ehkä onkin.

Ehkä ei.

Ehkä aikamme on sellainen?

Jään silti kaipaamaan aitoa taiteilijan läsnä olemisen fiilista näyttelyyn.

ASIANTUNTIJAKSI KEHITTYMISESTÄ

 

Tässä muutamia ajatuksia kasvatuspsykologian tiimoilta ja liittyen omaan alaani asiantuntijaksi kasvamisen prosessissa.

Ihan ensin totean, että suhtaudun skeptisesti jatkuvan opettaja, mentori, ohjaaja johtoisen elinikäisen oppimisen ajatukseen sellaisenaan. Mutta silti tässä vähän ajatuksia.

”Korkeatasoisten asiantuntijoiden kehityshistorioita tarkkaan analysoituaan Ericsson työtovereineen (2006; Ericsson, 2008) esitti, että avain korkeatasoisen asiantuntijuuden kehittymiseen on erityinen kokemuksen muoto, jota hän kutsui tarkoitukselliseksi harjoitteluksi (deliberate practice). Alkuperäiset tutkimukset kohdistuivat muun muassa huippumuusikoiden ja šakinpelaajien kehitykseen, mutta myöhemmin tarkoituksellista harjoittelua on tutkittu myös muunlaisen käytännöllisemmän ammatillisen asiantuntijuuden kehityksessä (esim. van de Wiel, van den Bossche & Koopmans, 2011).Miten tarkoituksellinen harjoittelu eroaa tavanomaisesta kokemuksen karttumisesta? Tarkoituksellisen harjoittelun teoriassa korostetaan ensinnäkin suuntautumista toiminnan jatkuvaan parantamiseen. Harjoittelu kohdistuu juuri sellaisiin taidon tai työsuorituksen osiin, joita ei vielä kunnolla hallita. Lähtökohtana on mahdollisimman tarkka palaute tämänhetkisestä suorituksesta ja sen analysointi kehittämisen näkökulmasta.Tähän tarvitaan yleensä taitavaa opettajaa tai mentoria, joka osaa antaa kehityksen kannalta relevanttia palautetta ja ohjata tulevaa asiantuntijaa oman toimintansa parantamiseen.Ulkopuolisen palautteen rinnalla oman toiminnan monitorointi ja reflektointi ovat lähtökohtia tarkoitukselliselle harjoittelulle. (Ericsson, 2006; van de Wiel ym., 2011.) Tarkoituksellisen harjoittelun keskeinen piirre on siinä, että se kohdistuu tarkasti suunniteltuihin osataitoihin tai prosesseihin. ”

Tää yllä oleva lainausmerkeissä oleva teksti on kokonaan lainattua Kasvatuspsykologian kirjasta, Kasvatuspsykologia (Erno Lahitnen, Marja Vauras, Marja- Kristiina Lerkkanen, 2016) , jota luen tässä parhaillaan tuolla Ammatillisen opettajan koulutuksessa (etäopiskeluna oman työn ohella) JKL:än Opekorkeessa, josta 16-vuoden opettamisen jälkeen olen vihdoinkin päättänyt hommata myös ns. ”oikeen pätevyyden” opetushommiin.

Asiantuntijuudesta ja siksi kehittymisestä on paljon tekstiä ja tässä joitain pohdintoja joita syntyi juuri tähän ko. kirjaan liittyen ja sen innoittamana spontaanisti, mutta myös sen takia, että todella jouduin itse oikeasti sen kohteeksi,  että asiantuntijuuteni punnitiin hyväksilukuprosessin kautta ja uuden opetussuunnitelman  ja sen kehyksen hengessä. Eli todellakin ON ihan uusi tapa lähestyä henkilökohtaistamista oppimisprosessissa. Oli muuten todella mielenkiintoinen ja valaiseva kokemus siitä miten ylipäätään asiantuntijuutta voi ”mitata” tai tarkastella ulkoapäin ja miten sen voi kuitenkin aukaista ja ”punnita” yleispäteväksi asiaksi. En osaa sanoa ottaako se yleistys huomioon sen että asiantuntijuus voi aina vain kehittyä myös eteenpäin. Ehkä ottaa ja ehkä se on eriasia kuin  pelkkä määrittely.

Asiantuntijuuteen ja ko. kirjaan liittyen liittyen  ajattelen, että taiteilijoilla tämä ”tarkoituksellisesti harjoittelu”-ajatus asiantuntijaksi kehittymisen tiellä perustuu kaikkein eniten omaan reflektointiin ja uteliaisuuteen (oman) tekemisen ja yleensä taiteen suhteen, mutta myös tavoitehakuisuuteen oman työn suhteen. Se miten tavoite määrittyy on sitten oma juttunsa. Eikä siinä omasta mielestäni saa olla lopullista sanan valtaa kenelläkään muulla kuin taiteilijalla itsellään.

Mentorointi tai palaute voi olla monen kirjavaa ja se käykin ehkä eniten jonkilaisen viitteen kaltaisesta ohjenuorasta siihen mitä ”tarkoituksellisen harjoittelun” -ajatus voisi sisältää.

Onko jokaisella taiteilijalla halu ”tarkoituksellisesti harjoitella” ja myös motivaatio jatkaa jos ja kun tulee kausia kun ei pääsekkään eteenpäin?

Niin onko ?

Ja mikä kaikki vaikuttaa kaikkeen lopulta?

”Liiallien tuki” voi myös olla erittäin vahingollista ja jopa estää tai ainakin hidastaa ko. prosessia eli asiantuntijaksi kehittymisenprosessia. ”Kiitos ja hyvä palaute” väärin annettuna tai ilman ponnisteluja saatuna on erittäin kyseenalainen asia, josta voi puhua pidempäänkin kuin tämän yhden kappaleen verran.

Myös tekijän omat ns. ”vääristä johtolangoista” kiinni ottamiset voivat vaikuttaa vahingollisesti. Tarkoitan tällä sitä, että taiteeessa ja luovuudessa on aina olemassa myös sivupolkuja, jotka voivat olla pahojakin sivupolkuja kaiken Punaisen langan keskellä. Jos Punaisessa langassa- kiinni pysyminen tai ylipäätään sen löytyminen olisi täydellisen helppoa tai suoraviivaista ei varmaankaan olisi toisistaan erilaisia tai eritasoisia asiantuntijoita yleisesti ottaen.

Tai myös ”väärien” mentorien valinta voi vaikuttaa vahingollisesti, mutta mihin? NO siihen, että aidosti kehittyy asiantuntijuuden suuntaan sellaisena että tekeminen ei ole ”vain hyvin tehtyä ja paljon harjoiteltua” jostain sellaisesta joka jotenkin on ohjautunut siten, että se vain tuottaa jotain jo tuotettua kerta toisena jälkeen.

Uskon, että taiteilijalla on useampi ”mahdollisuus” kasvaa asiantuntijaksi ja aina vain syventää asiantuntijuuttaan ihan koko uransa ajan ja uskon myös, että on olemassa vähemmän ja enemmän kehittynyttä asiantuntijuutta ja että kaikella tällä on tarkoituksenmukainen ”kehittymisen päämäärä” itseisarvona, jos sille antaa tilaa tekijänä.

Oma kokemukseni on että jos ja kun sattuu sellainen onni että kohdalla on joko yksi tai useampi henkilö joka ”kykenee näkemään enemmäin kuin muut” sillä voi olla huomattavan stimuloiva vaikutus henkisen asiantuntijuuden kasvamisen polulla.

Minusta ei voi olla asiantuntija vain teknisesti ja henkisen kehittymisen prosessi voi olla elämän mittainen matka aina kohti ”uusia” tuntemattomia asiantuntijuuksia.

Luulen.

Tämä ajatus siksi, että joku voi hyvinkin olla tekninen asiantuntija mutta henkisen, etsiminen ja ymmärryksen tasolla asiantuntijaksi kasvaminen on uskoakseni jatkuvasti kehittyvä rakennelma kaikkea jonka kyllästämäksi tulee ajan mittaan.

Tämä aina niin, että avautuu uusia polkuja kunhan antaa niille tilaa. Siksi täytyy olla yhtä aikaa tarkkana, herkkänä ja uskollisena ajatuksilleen monella tasolla. Se, että kehittyy ei todellakaan ole itsestään selvää. Se voi myös pysähtyä ja sammua kokonaan. Luovuudesta tulee pitää itse huolta ja sen ääntä on kaunista seurata, jos ja kun sitä ilmankaan ei toimeen tule.

Haluaisin uskoa, että kehitys voi jatkua loputtomiin aina uusien tilaisuuksien tulessa esiin joka tapauksessa, kunhan pitää itse huolen siitä, että saa riittävästi haasteita eikä ala jumittamaan jossain jo opitussa tai totutussa, jota sitäkin näkee. Surullista kyllä. Ehkä juuri SE on se mikä on hyvä tiedostaa, koska ilman tiedostamista asioille ei ainakaan voi tehdä mitään.

Rakkaudella Imatran taidekoululle. Se oli hyvä alku.

Kannattaa hakea opiskelemaan Imatralle taidetta sekä AMK opintoihin että Y-amk opintoihin. Ja tämä ei ole siis SARKASMIA, vaikka siitä tietoisena kirjoitankin nämä kaksi ensimmäistä lausetta.

Tässä yhteydessä täytyy myös mainita perus AMK– tason taidekoulun siirtämiseen liittyen muutama asia.

KOULU ON PÄÄTETTY JO SIIRTÄÄ IMATRALTA POIS.

Tästä asiasta on olemassa paljon näkemyksiä, suurin osa lyhyellä ajan jaksolla kirjoitettuna, mutta, en todellakaan ala niitä kaikkia tässä ruotimaan.

Niille, jotka eivät tiedä yhtään mitään asiasta. Sanon että Imatran perinteikäs taidekoulu ollaan siirtämässä Lappeenrantaan Skinnarilan kampukselle ja Lutin yhteyteen, joka joidenkin mielestä on kuolema ko. koulutukselle pitkällä tähtäimellä.

Asia tuli yllätyksenä todella suurelle joukolle Imatralaisia, eikä siirrosta käyty monipuolista keskustelua julkisesti missään vaiheessa.

Itse osallistun siihen käymättömään keskusteluun nyt tällä tavalla, koska mielestäni tämä puoli mistä nyt aion puhua on puhumatta täydellisen kokonaan.

Nyt paikalliset useat tahot yrittävät saada koulua jäämään juurilleen ja osa on sitä mieltä, että sen tuleekin lähteä pois. Itse olen sitä mieltä, että koulun on jäätävä tänne Imatralle.

Hakijoita kouluun on ollut 2.1 henkilöä yhtä paikkaa kohden. Hakijamäärä on vähentynyt aiempaan verrattuna. Jotkut sanovat sen johtuvan siitä, että joitain vuosia sitten korutaide ja kuvataidekoulutukset yhdistettiin. Muuta kantaa asiaan, ainakaan julkisesti, ei ole mistään saatavilla.

Toisille tilakysymys on se ratkaiseva eli että taidekoululla on kalliit tilakustannukset suhteessa ottaen.

Toisaalta olen kuullut, että tilakysymyksiin ei ole edes voitu vaikuttaa käytännössä edes tässä vaiheessa, vaan sitä kysymystä voidaan pitää joidenkin mielestä tekosyynä koulun siirtämiselle.

En ota tässä kirjoituksessa nyt edellä mainittuihin seikkoihin kantaa ja kirjoitankin tämän enemmän sitä varten, että opiskelijat ja tietenkin myös muut paikalliset kuten vaikkapa nuoret taiteilijat osaisivat katsoa asiaa edes vähän laajemmin viimeistään nyt.

Tarjoan siihen oman näkökulmani valitsemastani kulmasta katsottuna..kuten jokainen joka esittää mielipiteitä.

Toivon että tämä kirjoitus aukaisee jotain ja päätelmät ovat lukijan omissa käsissä. En siis väitä ,että yksin olen oikeassa.

Nyt tilanne on eskaloitunut siihen, että on käynnistetty lyhyt selvitysosuus koulun siirtoon liittyen ja mielipidettä asiaan on kyselty nimenomaan opiskelijoilta laajalla haarukalla. mm. terveydenhuollon puolelta. Kommentoin tässä kirjoituksessa sitä ja avaan samalla näkökulmaani asiaan. Itse olen koulun kasvatti ja jäin asumaan tänne aikoinaan, kun olosuhteet vaikuttivat alueella hyvälle taiteen tekemisen ja elannon hankkimisen suhteen ajateltuna. Tilanne on muuttumassa kovaa vauhtia.

Tässä pohdintaa asiaan liittyen em. tausta tiedoilla siivitettynä:

Osa esim. Koulun opiskelijoista on sitä mieltä, että koulu pitää siirtää Lappeenrantaan siitä syystä, että siellä ” on kaikki”.

Baarielämä varmaan onki, mutta hakiko joku opiskelemaan baarielämän takia? Tuskin kukaan.

Jos taasen viitataan siihen, että paikallinen ja tämän pienen Lappeenranta- Imatra alueen taiteilijaseuran toiminta keskittyy Lappeenrantaan TÄLLÄ hetkellä, niin itse pidempään alalla olleena ja paikallisena taiteilijana, myös tiedän, että se on pelkkä järjestelykysymys missä toiminnan painopiste on ja siihen liittyy voimakkaasti hallinoivaa vallan keskittämistä harvojen käsiin.

Vapaaehtoistyössä valtaa pitävätkin helpoiten ne jotka tuntevat parhaiten vapaaehtoistoiminnan systeemin ja pitkältä ajalta. Sitä voi kutsua portinvartija systeemiksi. Sen oppii ymmärtämään vain ja ainoastaan ajan kanssa. On paljon hiljaista tietoa joka katoaa keskittämisen ja vallan kontekstien kautta. Se on ihan varmaa, koska portinvartijat ovat aina vain alueella harvemmat, eivätkä nekään aina edes kuvataiteen saatikka taiteilijoiden etuja ajavia.

Tämä monesta syystä.

Tässä yksi esimerkki etuun liittyen ja siitä ajattelusta havainnollista asiaa.

Keskittäminen ja toiminnassa mukana olevan yksilön alan tunteminen pitkällä ajalla ei todellakaan tarkoita yks- yhteen laajaa näkemystä ”taiteilijan -etu-näkökulmana ja se erityisesti huomioon ottaen. Ymmärrys esim. Itse taiteesta tai sen sisällöistä on kirjava. Saatikka sen esittämiseen liittyvät asiat.

Alalla monet asiat ovat häilyviä juuri rakenteen vuoksi.  Se kertoo myös jotain koko alan valtakunnallisesta rakenteesta, johon kuuluu laajasti ottaen esim. taiteentekijät (monenlaiset ja monessa kontekstissa olevat), taiteen kentän muut osapuolet kuten kuraattorit, virkamiehet ja muut päättäjät.

Lähellekkään kaikki eivät siis ole niitä jotka ajattelevat asiaa lähtökohtaisesti puhtaasti kuvataiteen tai taiteilijan näkökulmasta ja siksi esim. tekijänoikeuksiin ei välttämättä osata aina kiinnittää tarpeeksi huomiota.

Alan laaja”näkemys” ja ”taiteilijan etu”on siis monisyinen juttu ja se tarkoittaa vain näkemystä jolle on olemassa vastanäkemyksiä.

Juuri se takia vallan tuleekin jakautua ja sen keskittymistä LIIAN harvoille tulisi välttää viimeiseen asti tai vähintään vallan tulee vaihtua siten, että se on todellista. Jos näin ei ole ala ajautuu helposti siihen, että muut kuin taiteen tai taiteilijan etuun liittyvät asiat nousevat päällimmäisiksi motiiveiksi toimia aktiivisesti taiteenkentällä.

Taide tarvitsee paljon virtoja ja väyliä, jotta se pysyy elävänä ja hengittävänä.

Taidekoulu Imatralla on jakanut sitä valtarakennelmaa paikallisesti laajemmin kuin mitä keskittäminen realistisesti ajateltuna voi tuoda tullessaan paikallistasolla ajateltuna. Kaikki tämä alueellisesta näkökulmasta katsottuna, kun koulu on nyt fyysisesti sijainnut Imatralla ja sen tieto- taito on ollut laajaa sekä paikallisesti valtakuvioita jakavaa.

Väitän, että koulu on tuonut enemmän näkökulmaa alueen taidekenttään juuri siksi että se on Imatralla eikä Lappeenrannassa.

Kaiken lisäksi kun kuulee puhetta näivettyneestä taide-elämästä Imatralla pakosta tulee mieleen taidekoulu ja sen raikkaat, uudet opiskelijat, jotka mieli palaen alalle ryntäävät. Tosiasiallisesti taidekoulu on se mikä on ollut Imatran taide-elämän sielu.. eikö se ole mitään? Minusta se ei ole nolla. Eikä se ole merkityksetöntä. Eikä ns. ”oikea” taide- elämä voi korvata sitä ja sen tuomaa raikkautta tai ennakkoluulottomuutta, joka syntyy opiskeluajan paineettomuudesta ja no.. myös siitä että ei tunne aluetta välttämättä kovinkaan hyvin. Mikä on todellakin hienoa aikaa.

Ja toisaalta kaikille päättäjille sanoisin, että onko jotenkin viisasta, että asiaan vaikuttaa isossa mittakaavassa opiskelijoiden toiveet, kun ollaan kuitenkin vielä opettelemassa alan/ kentän systeemejä? Ja että asiaan vaikuttaa myös esim. sote:n, kaupallisen alueen, konetekniikan tai rakennuspuolen opiskelijoiden mielipide?

Aika iso taakka kantaa tai siirtää opiskelijoiden harteille, koska se ihana, rakastettava ennakkoluulottomuus on myös sinisilmäisyyttä joissain tilanteissa.

Parasta koulun sijainnissa on ollut se, että se on tuonut edes vähän tasapainoa alueen pysyvään  paikallisten taiteilijoiden toimintaan valtatasolla  ja meidän omalla pienellä taidekentällä.

Opiskelijat siis tulee ja lähtee..jotkut kuitenkin toistaiseksi jäävät. Tervetuloa. Jotkut oppilaitoksessa opiskelleet jäävät Imatralle ja juurtuvat Etelä- Karjalaan elämään kuitenkin.

Se on hienoa ja niin pitääkin olla, koska elämä on, mutta taidekoulu on muutakin kuin oppilaitos.

Se on instituutio josta seuraa asioita.

Muutakin kuin ilmeinen.

Valta, siten kuin sen määrittelin jo yllä ja joka kuitenkin on olemassa JO ihan ennestäänkin:  jakautuu tai keskitetään tavalla tai toisella siitä huolimatta missä kukakin yksilö opiskelun jälkeen asustaa.

Se on pysyvää tässä touhussa hyvässä ja pahassa.

Koulu on tuonut siihen tasapainoa Imatra- Lappeenranta akselilla, eikä vaakakuppi ole liikaa kallistunut mihinkään erityiseen suuntaan. Näin oli ns. tosi taide-elämässä VIELÄ joitain vuosia sitten.

Nyt alkaa näyttämään ihan muulle.

Taidekentän ainoat julkiset rakenteet vallan suhteen ajateltuna ovat paikallisesti täällä Imatra- Lappeenranta akselilla vapaaehtoistoiminnan ja koulutuksellisen näkökulman varassa hyvin pitkälle.

Surullista jos ei ymmärretä se merkitystä taiteen vapauden , elävyyden ja hengittävyyden kannalta ajateltuna.

Eli menetykset ja saamiset Imatralle tai paikalliselle sekä alueelliselle taide-elämälle eivät ole niin yksiselitteisiä kuin voisi luulla äkkiä.

Taiteen tulee, ainakin omasta mielestäni, olla elävää, soljuvaa virtaa yhteisen hyvän eteen valtakonteksteissa ja se jos mikä tarvitsee eri näkökulmia toimiakseen sellaisena virtana että se todella tuottaa jotain uutta.

Etu on monesti näkökulma-asia ja se voidaan nähdä todellakin esittäjästä riippuen monella tavalla.  Jos tämä etu esitellään hyvin yksipuolisena on asiaan vihkiytymättömän tulokkaan vaikea suhteuttaa sitä omaan ajatteluunsa ennen kuin tuntee aluetta hyvin ja on toiminut siellä pitkään. Sitä ennen vaara siitä että muutaman etu ajaa yhteisen edelle on todella suuri.

Totta kait kaikkea pitää kehittää,  mutta miksi ihmeessä kaikki pitäisi aloittaa alusta? Siinäpä kysymys.

TAIDEBUNKKERI / ENNI VEKKELIN

Enni Vekkelin ”Maria”

 

Taidebunkkerissa 5 -18.2018

Siitolankatu 2

55100 Imatra

ma-pe 10-16.00

 

”Maria”

 

Enni Vekkelinin Stop motion -Animaatio teos ”Maria” on esillä Taidebunkkerissa 5 -18.2.2018.

Kokonaisuus koostuu kolmesta toisiinsa rinnastuvasta animaatiovideoista, jotka ovat visuaalisesti tasapainossa.

Vekkelinin teos tuo väistämättä mieleen vanhan lasten animaatiosarjan ”Taikuri Savinen”.

Tämä yhtymäkohta kyseiseen vanhaan lasten klassikkoon syntyy väistämättä teoksen visuaalisten kerronnallisten seikkojen kautta; väpättävä kuva, jossa savesta tehty veistos kasvaa ja häviää, häviää ja kasvaa uudelleen.

Mielenkiintoista tässä on se, että animoitu teos vaikuttaisi olevan klassisen kuvanveiston elävän mallin oppitunnilta, jossa fokus on kohdistunut ihmisen muotokuvaan temaattisesti veiston perinteistä keinovarastoa hyödyntäen.  Taiteeseen ja sen tekemiseen on aina liittynyt lapsenmielisyys ja kuvittelu, ajattelun valloilleen pääseminen ilman estojakin, joihin me ihmiset monesti kaadummekin elämän melskeessä. On hienoa, että se tuntuu nousevan tämän teoksen keskiöön ajatuksena.

Klassisen ja hyvin perinteikkään henkilön muotokuvan ei odottaisi olevan kyseisessä kontekstissa, varsinkin kun se on rinnastettu myös musta- valko- harmaaseen visuaaliseen maailmaan kaiken tuon ”Taikuri Savinen”- estetiikan lisäksi.  On oivallista, että juuri tästä perinteestä ponnistaa näin villisti jotain ihan muuta kuin perinteikästä. Tässä teoksessa ei turhaa pidätellä vaan se antaakin palaa erilaisilla mieleen juontuvilla asioilla.

Teoksen nimi ”Maria” voi ajatella viittaavan raamatulliseen henkilöön voimakkaasti. Tämä on oikeastaan ainoa seikka joka jää hämärän peittoon. Tällä kerralla Taidebunkkerin tila ei tuo mitään lisää teoksille eivätkä teokset sille. Aina se ei ole tarkoituksen mukaistakaan. Kylmyys kuitenkin pakottaa katsojan lähtemään tilasta pois ja tekijän ajatuksen virran uudelleen ja uudelleen seuraaminen saa pikaisen lopun. Toisaalta se jää elämään mieleen.

Vaikea sanoa onko rinnastussymboliikka tahatonta vai tarkoituksellista ja missä määrin. Kaiken ei tarvitsekkaan olla ihan vimpan päälle hiottua taiteessakaan, joten asiaa ei tarvitse tämän pidemmälle pohtia.

Kaiken kaikkiaan sympaattinen teos. Siitä on hyvä jatkaa. ”Taikuri Savinen”- mielenyhtymä on ehdottoman positiivinen ajatus. Lapsellisuus on kaukana teoksen sisällöstä. Eikä nimi viittauskaan pahenna muuten hienoa työtä ja Taidebunkkerin tilaan työ uppoaa hienolla tavalla visuaalisen ilmeensä kautta. On mahtavaa, että teosten sisällöt voivat vaihdella katsojan mielikuvien mukaan paljonkin siitä mitä tekijä itse pohtii teoksillaan. Avoimeksi jättäminen on taitolaji.

Joku on joskus sanonut taiteilijalle. ”Pidä se minkä mielikuvan haluatkin jättää teokseen katsojalle ja ota pois se minkä et ehdottomasti halua olevan teoksessa viitteenä.”

Tämä pätee myös tähän teokseen erinomaisesti. ”Taikuri Savinen” on niin klassikko, että sen häivyttäminen muilla elementeillä on vaikeaa, niinpä uskon että sen viitteen jättäminen on ollut tarkoituksellista.

 

Juha Allan Ekholm Post Mortem (Isäni muistolle)

Taidebunkkeri

Juha Allan Ekholm

Post Mortem (Isäni muistolle)

4 – 22.12.2017

Siitolankatu 2, Imatra

ma, to ka pe klo 10-16

ti ja ke klo 10-21.00

la- su suljettu

 

”Näyttelyn nimi tarkoittaa (lat.) kuolemanjälkeistä tai ruumiinavausta. Kuvainnollisesti tai leikkimielisesti sillä tarkoitetaan myös epäonnistumisen jälkeen tehtyä asiain arviointia.”, kerrotaan Juha Allan Ekholmin näyttelyn saatteeksi Taidebunkkerin näyttelylle.

Teoskokonaisuus on ollut esillä muuallakin ja se koostuu jokainen näyttelytila kerrallaan aina uusiutuneena, niin myös Taidebunkkeriin.

Tematiikka on yleismaailmallinen viittauksenaan kuolemanjälkeisyyteen ja kukkivine puun oksineen se on myös paljon käytetty kyseisessä kontekstissa.

Tämä siitä huolimatta, että teoksilla ja tekijällä on henkilökohtainen suhde näyttelyssä oleviin valokuviin ja tekstin perusteella henkilökohtaisuus on merkityksellinen pointti näyttelyssä.

Ehkä se onkin kuitenkin vain yksi pointeista.

Tässä näyttelyssä kirjoitettu teksti onkin oleellinen osa näyttelyn sisältöä ja se antaakin kuville ajatuksia huomattavan paljon.

Vähän jää miettimään, että ehkä liikaakin?

tai sitten ei?

Jos teoksia tarkastelee vain kuvina, ilman tekstiä, kuvien tilasuhde betoniseen kylmään kellaritilaan lisää teosten sisällöllistä vaikutelmaa.

Ne ovat kuin dokumentteja, asiakirjoja jostain vanhasta. Ehkäpä ne ovat puliukkojen talosta poimittuja ja kosteuden rypistämiä autenttisia muistoja taiteilijan luomina kuvina.

Mielikuvistaan huolimatta ne ovat valokuvia, yhden ihmisen elämän traagisuudesta ja sen paljaudesta, mutta myös elämän loppumisesta. Siitä miten kuolema on meihin kaikkiin kirjoitettu, joskus angstisellakin tavalla.

Jään miettimään olivatko kukkivat puun oksat tarpeellisia kerronnan kannalta ajateltuna vai ovatko ne pelkkä naiivi viittaus?

Se on taiteilijan ratkaisu, joka jollain tavalla voi ajatella myös viittaavan anteeksiantamiseen, joka joskus on kuolemassa läsnä.

Naiivista viitteestä huolimatta lopullinen päätelmäni näyttelystä on kuitenkin toinen, sillä näyttely herättää loppujen lopuksi kokonaisuutena ajatuksia moneen suuntaan pienestä ilmaisullisesta ratkaisustaan huolimatta.

Se herättää tunteen ehkäpä jostain jo kadotetusta ja jostain jonka voi antaa anteeksi, kun on sen aika.

Loppujen lopuksi voi ajatella, että tunnetta eivät kaikki loppuun hiotut, siistit ja viimeisen päälle viimeistellyt näyttelyt synnytä, joten Ekhomin näyttely on vaikuttava omalla tavallaan.

Sitä pohtii vielä näyttelytilasta lähdettyäkin, ainakin hetken.

Se riittää.

Imatran taidemuseo LUOKKAKUVA 22.9 -14.10.2017

Imatran taidemuoseolla on esille 20- vuotta sitten, silloisesta Imatran Taideoppilaitoksesta, valmistuneiden entisten opiskelutovereiden yhteisnäyttely.

Näyttely on kokonaisuutena hyvä ja ehyt kokonaisuus, jonka teokset ovat ensisilmäyksellä hyvin tehtyjä, hioutuneita, mutta ei liian hiottuja taideteoksia.

Näyttelyn ripustus on erinomainen ja se tuokin paljon esille teosten taiteellisia sisältöjä. Ripustuksen takia tulee miettineeksi myös sitä miten paljon sillä voikaan nostaa asioita esille katsojalle pohdittavaksi.

Näyttely avautuu alussa (ja viimeiseksi) taiteilijan  mielen sisällöistä ja vapaasta tajunnanvirrasta ja päättyy käsityön sekä käsillä tekemisen tematiikan pohtimiseen taideteoksen sisältönä.

Toki näyttelyssä on paljon muitakin viittauksia ja näkökulmia.

Näyttelyssä on myös esillä monenlaisia erilaisia tekniikoita ja tapoja nähdä, tehdä  sekä kokea taidetta.

Anna Reetta Pehkosen pastellimaalaus Ce`st mon Giverny a´moi 1-9 tuntuu viittaavan musiikkin tai sinfoniaan. Teos on sikäli kiinnostava että se on tehty muunlaiselle pohjalle kuin pastellimaalaukset yleensä on totuttu näkemään. Siinä tunnutaan vihjaavan jotenkin maalauksen ja pastellimaalauksen samankaltaisuudesta. Jouni Viljakaisen työt edustavat tässä näyttelyssä ääripäätä. Ääripäätä, jossa teokset tuntuvat syntyvän tajunnanvirran synnyttämien impulssien mukaisina, eikä niinkään vakaasti harkittujen vetojen vuoksi.   Jälki on jopa ornamenttaalista ja toistuvaa teos toisensa jälkeen. Kevyttä ja ilmavaa jälkeä. Mitä kaikkea tajunnan virrasta voikaan ilmestyä eteemme. Antti Hämäläisen videoinstallaatio ja video kappaleeseen on hypnoottinen ja paljon mielikuvia herättävä teoskokonaisuus. Hämäläinen on asettanut kuvataiteen kenttään teoksen joka lähtee musiikista. Nykyisin eri taiteen lajit sekoittuvat sulassa sovussa keskenään kokonaisuudeksi. Arto Nurron käsitteelliset maalaukset vaativat aikaa avautuakseen katsojalle. Niissä on hienoa materiaalin kokeilua(kin) mutta myös vihjeita katsojalle materiaalivalintojen ja teosten nimien kautta. Anne Tammisen pigmenttivedokset tuntuvat ottavan kantaa kaikkein voimakkaimmin itsenäisinä teoksina vaikka ne eivät olekkaan näyttelyn kaikkein näkyvimmät teokset ensi silmäyksellä. Niillä on suorastaa poliittinen agenda. Elina Olllikaisen teos on käsitteellinen taideteos jossa taiteilija on asettanut, jonkin toisen henkilön tekemän käsityön keskiöön omassa taideteoksessaan. Teos onkin kunnianosoitus käsityöntekijälle mutta samalla se myös tuntuu kunnioittavan käsityöperinnettä.

Näyttely tuntuu ensisilmäyksellä ja toisellakin silmäyksellä olevan ripustuksellisesti rakennettu kokonaisuus, jossa eri taiteilijoiden teokset kokonaisuutena puhuvat eri kieltä kuin yksittäisten teosten tekijät tuntuvat teoksillaan puhuvan itsenäisesti.

Teoksista on löydettävissä elementtejä jota ikään kuin viittaavat toisiinsa esim. Heidi Vasaran ja Elina Ollikaisen ristipistoa muistuttavat jäljet, jotka sulavasti  siirtyvät Merja Salonen Di Giorion abstrakteihin sekatekniikalla tehtyihin maalauksiin, joissa jälki antaa viitteitä matkasta, joka melkein päättyy näyttelyssä RiikkaViininkanojan öljyvärimaalauksiin, jotka muistuttavat selkeästi seinävaatteita kaikessa pelkistetyssä abstraktiudessaan. Näyttelyn päättää kuitenkin selkeät värin pohdinnat, joita Johanna Pihlajaamaa on viivasyövyttänyt ja telannut kuparille.

Loppujen lopuksi syntyy mielikuva, että yksikään näyttelyn teos ei nouse erikseen esille eikä yksikään ole varjossa. Ne synnyttävät harmonisen kokonaisuuden eri tekijöiden lähtökohdista huolimatta tai juuri niiden takia. 

Näyttelyn taiteilijat ovat:

Anna Reetta Pehkonen

Jouni Viljakainen

Antti Hämäläinen

Arto Nurro

Anne Tamminen

Elina Ollikainen

Hannu Kanto

Heidi Vasara

Merja Salonen Di Giorgio

Johanna Pihlajamaa ja

Riikka Viinikanoja