Kuva ja taide ja kritiikkejä / Tiina Marjeta

Suomalainen yhdistystoiminta perustuu luottamukseen ja vapaaehtoisuuteen. Samalla se nojaa yhä useammin näkymättömään työhön, epäselviin rooleihin ja hiljaiseen kuormitukseen, joista harvoin puhutaan rakenteellisina kysymyksinä. Tässä kirjoituksessa tarkastelen, miksi yhdistystoiminnan kestävyyttä on syytä ajatella uudella tavalla – ei syyllistäen, vaan toiminnan jatkuvuutta turvaten.

Suomalainen yhdistystoiminta nojaa vahvasti vapaaehtoisuuteen, luottamukseen ja jaettuun vastuuseen. Se on ollut suuri vahvuus: se on mahdollistanut laajan kansalaistoiminnan, ketteryyden ja omaehtoisen kulttuurin syntymisen. Samalla juuri nämä piirteet ovat synnyttäneet rakenteellisen ongelman, josta on puhuttu yllättävän vähän.

Monissa yhdistyksissä kuormitus ei näy ennen kuin toiminta alkaa rakoilla. Aktiivit väsyvät, vastuu kasautuu harvoille, tehtävät laajenevat huomaamatta ja rajat työn, vapaaehtoisuuden ja luottamustehtävien välillä hämärtyvät. Harvoin kyse on pahasta tahdosta. Useammin kyse on siitä, että toimintamallit ovat periytyneet ajalta, jolloin toiminnan mittakaava, rahoitus ja odotukset olivat toisenlaisia.
Yhdistystoiminnassa syntyy paljon sellaista työtä, jota ei kutsuta työksi. Se on koordinointia, huolehtimista, jatkuvaa läsnäoloa, epävarmuuden sietämistä ja vastuun kantamista tilanteissa, joissa roolit eivät ole selkeitä. Tämä työ jää helposti näkymättömäksi, koska se ei istu perinteisiin kategorioihin. Silti juuri se kannattelee toimintaa.

Kun tätä näkymätöntä työtä ei tunnisteta, syntyy ilmiö, jota voisi kutsua vastuun liukumiseksi. Vastuu ei jakaudu tietoisesti, vaan valuu niille, jotka osaavat, jaksavat tai eivät osaa vetäytyä. Pitkällä aikavälillä tämä heikentää koko yhteisön toimintakykyä, vaikka ulospäin kaikki näyttäisi toimivan.

Tässä kohtaa olisi syytä pysähtyä kysymään: millaiset rakenteet tukevat yhdistyksen kestävyyttä, eivät vain sen hetkistä tehokkuutta?

Yksi mahdollinen vastaus löytyy yllättävästä suunnasta: työsuojelun perusajatuksesta. Ei juridisena järjestelmänä eikä työoikeudellisena kysymyksenä, vaan toimintaa ohjaavana periaatteena. Työsuojelun ydin ei ole valvonta, vaan ennakointi, vastuiden selkeys ja oikeus rajata omaa osallistumista ilman seuraamuksia. Nämä ovat periaatteita, jotka sopivat myös yhdistystoimintaan – ehkä juuri siksi, että ne puuttuvat sieltä.

Kun yhdistys sitoutuu tunnistamaan toiminnassaan syntyvää kuormitusta, se ei byrokratisoidu. Päinvastoin se lisää ennakoitavuutta. Kun vastuiden kasautumista tarkastellaan rakenteellisena kysymyksenä eikä yksilöiden ominaisuutena, valta ei keskity huomaamatta. Kun osallistumisen rajoittaminen tehdään hyväksyttäväksi, toimintaan syntyy tilaa uusille ihmisille.

Tällainen ajattelu ei syyllistä ketään. Se ei oleta, että yhdistyksissä toimitaan väärin. Se lähtee siitä, että toimintaympäristö on muuttunut. Rahoitus on epävarmempaa, hankkeet suurempia, hallinnolliset odotukset kasvaneet ja toimijoiden elämäntilanteet moninaisempia. Rakenteiden on muututtava mukana, jotta ihmiset eivät kulu loppuun.

Usein pelätään, että selkeämmät periaatteet tappavat vapaaehtoisuuden. Kokemus kuitenkin osoittaa päinvastaista. Vapaaehtoisuus kuihtuu silloin, kun se muuttuu rajattomaksi velvollisuudeksi. Se vahvistuu silloin, kun osallistuminen on turvallista, ennakoitavaa ja arvostettua myös silloin, kun se on määräaikaista tai katkonaista.

Tämä keskustelu ei koske vain yksittäisiä yhdistyksiä tai yksittäisiä konflikteja. Se koskee koko kansalaisyhteiskunnan toimintakykyä. Jos haluamme, että yhdistykset säilyvät elinvoimaisina, meidän on uskallettava katsoa niiden rakenteita yhtä vakavasti kuin niiden arvoja.

Kyse ei ole vallan lisäämisestä, vaan sen rajaamisesta. Ei kontrollista, vaan kestävyydestä. Ei syyllisistä, vaan siitä, miten yhteinen toiminta voi jatkua ilman, että se kuluttaa tekijänsä näkymättömiin.

🇫🇮
Yhdistystoiminnassa ja hankkeiden hallinnassa asiat voidaan nähdä monella tavalla. On tärkeää ymmärtää, että eri näkemyksillä on perustelunsa, mutta samalla on syytä pohtia, mikä suojaa erityisesti taiteellista työtä ja sen tekijöitä.

1. Toiminnanjohtajan vallan vahvistuminen on välttämätöntä

Vaihtoehtoinen näkemys:
Yhdistykset toimivat yhä monimutkaisemmassa rahoitus- ja hallintoympäristössä, eikä hallitus pysty hoitamaan kaikkea. Toiminnanjohtajalle täytyy antaa paljon valtaa, jotta yhdistys pystyy toimimaan tehokkaasti.

Vastine:
Vaikka toiminnanjohtajan rooli on tärkeä, valta ei saa keskittyä yksin hänelle. Avoin päätöksenteko, hallituksen mukanaolo hankkeiden suunnittelussa ja julkiset sopimukset varmistavat, että valta ja vastuu pysyvät tasapainossa. Tämä suojaa erityisesti taiteilijoita, joilla ei ole muodollista valtaa.

2. Taiteilijoiden pitää hyväksyä pelisäännöt

Vaihtoehtoinen näkemys:
Taiteilija on yksi toimija muiden joukossa. Jos hän osallistuu yhdistyksen hankkeisiin, hänen pitää hyväksyä riskit ja rakenteet sellaisina kuin ne ovat.
Vastine:
Monilla taiteilijoilla ei ole vaihtoehtoja, koska suuri osa työstä kulkee juuri yhdistysten kautta. Avoimuus, selkeät sopimukset ja riskienhallinta eivät ole valinnanvaraa vaan edellytys, jotta taiteilijat voivat työskennellä turvallisesti ja vastuullisesti.

3. Avoimuus hidastaa ja byrokratisoi

Vaihtoehtoinen näkemys:
Julkkiset sopimukset, yhteisvalmistelu ja laaja dokumentointi tekevät yhdistyksen toiminnasta hitaan ja jäykän. Rahoitushakemukset ja hankkeet vaativat nopeutta.

Vastine:
Suurimmat kriisit syntyvät epäselvyyksistä ja vallan keskittymisestä, eivät byrokratiasta. Avoimuus ja selkeät dokumentit eivät hidasta toimintaa merkittävästi, mutta ne ehkäisevät konflikteja ja suojaavat taiteellista työtä, kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

4. Kyse on luottamuksesta, ei rakenteista

Vaihtoehtoinen näkemys:
Hyvässä yhdistyksessä kaikki perustuu luottamukseen. Rakenteita ei tarvita, ja ongelmia syntyy vain, jos ihmiset toimivat huonosti.

Vastine:
Luottamus on tärkeää, mutta se ei kestä muuttuvia olosuhteita ja henkilövaihdoksia. Rakenteet – julkiset sopimukset,

hallituksen mukanaolo ja kokeneiden kollegoiden tarkastus – tekevät luottamuksesta kestävää ja riskienhallinnasta mahdollisen.
Miksi tämä kaikki on tärkeää taiteilijalle
Taiteilijan näkökulma yhdistystoiminnassa tuo esiin sen, että moraalinen vastuu ja juridinen vastuu eivät ole sama asia. Avoimuus, selkeät sopimukset ja yhteinen valmistelu ovat keinoja hallita riskejä, jotka ovat jo tunnettuja yhdistyskentällä.
Asioita voi ajatella monella tavalla, ja eri näkemyksillä on perustelunsa. Mutta taiteilijan näkökulmasta ratkaisevaa on se, että toiminta suojaa tekijää, antaa selkeän vastuunjaon ja varmistaa, että taiteellinen työ voi toteutua hallitusti ja turvallisesti.

🌍 Thinking Differently About Associations – Why the Artist’s Perspective Matters
In associations and project-based organisations, there are many ways to view power, responsibility, and risk. It is important to understand that multiple perspectives are valid, but it is equally important to consider what protects artistic work and those who create it.
1. Stronger power for the managing director is necessary
Alternative view:
Associations operate in increasingly complex financial and administrative environments, and volunteer boards cannot handle everything. Giving the managing director significant authority is seen as essential for efficient operations.
Response:
While the managing director’s role is important, authority should never be concentrated in a single person. Transparent decision-making, board involvement in project planning, and public contracts ensure power and responsibility remain balanced, protecting artists who otherwise have little structural influence.
2. Artists must accept the rules
Alternative view:
An artist is just one participant among many. By joining a project within an association, they implicitly accept the risks and structures in place.
Response:
Many artists have limited options, as much of their work flows through associations. Transparency, clear contracts, and risk management are not optional—they are essential for artists to work safely and responsibly.
3. Transparency slows things down
Alternative view:
Public contracts, collective planning, and extensive documentation can make associations slow and bureaucratic. Project applications require speed and efficiency.
Response:
The greatest risks in association work stem from ambiguity and concentrated power, not bureaucracy. Transparency and clear documentation do not significantly slow operations but prevent conflicts and protect artistic work when projects don’t go as planned.
4. It’s all about trust, not structures
Alternative view:
In a good association, everything relies on trust. Structures are unnecessary, and problems only arise if people act poorly.
Response:
Trust is important, but it cannot endure changing circumstances and staff turnover. Structures—public contracts, board involvement, and oversight by experienced peers—make trust sustainable and enable effective risk management.
Why this matters for artists
The artist’s perspective highlights that moral responsibility and legal responsibility are not the same. Transparency, clear contracts, and collective preparation are practical ways to manage risks that are already well-known in association work.
Multiple perspectives are valid, and each has its rationale. Yet from the artist’s point of view, the crucial consideration is protecting the creator, clarifying responsibility, and ensuring that artistic work can proceed safely, responsibly, and without unnecessary exposure to risk.

🇫🇮 SUOMI

Taiteilijan näkökulma yhdistystoiminnan vastuisiin

Moni taiteilija toimii yhdistyksissä jäsenenä, hallituksessa tai hankkeissa ilman, että hänelle on koskaan selkeästi avattu, miten vastuu, valta ja päätöksenteko todellisuudessa jakautuvat.

Käytännössä taiteilijat kantavat usein suuren osan toiminnan moraalisesta painosta, vaikka heidän vaikutusvaltansa rakenteisiin on rajallinen.
Suomessa yhdistystoimintaan liittyy vahva moraalinen lataus. Koska toiminta nähdään “yhteisenä hyvänä”, yksittäisten toimijoiden – usein taiteilijoiden – odotetaan joustavan, kantavan vastuuta ja paikkaavan rakenteellisia puutteita. Tämä johtaa helposti tilanteisiin, joissa moraalinen vastuu ja todellinen juridinen vastuu sekoittuvat keskenään.
Yhdistystoiminnan perusajatus on kuitenkin selvä: yhdistys on olemassa juuri siksi, että yksittäiset ihmiset eivät vastaa toiminnasta samalla tavalla kuin yritystoiminnassa. Hallituksen jäsenet ovat luottamushenkilöitä, eivät palkattuja työntekijöitä tai yrittäjiä, eikä heillä ole yrittäjäriskiä. Vastuu kohdistuu yhdistykseen juridisena toimijana, ellei joku ole toiminut tahallisesti lainvastaisesti tai tehnyt henkilökohtaisia sitoumuksia yhdistyksen ulkopuolella.
Tilanne muuttuu usein silloin, kun yhdistyksiin palkataan toiminnanjohtaja, erityisesti hankerahoituksen kautta. Toiminnanjohtajan vastuu ja valta ovat jo olennaisesti erilaisia kuin hallituksen tai jäsenistön. Kun sama henkilö osallistuu hankkeiden suunnitteluun, rahoituksen hakemiseen ja niiden käytännön toteutukseen – ja palkka rahoitetaan hankkeista – syntyy rakenteellinen riski vallan keskittymisestä, vaikka toiminta olisi vilpittömässä mielessä tehtyä.
Taiteilijoiden näkökulmasta tämä näkyy usein epäselvyyksinä: kuka tekee päätökset, kuka kantaa riskin ja mihin raha tosiasiassa kohdistuu. On myös yleistä, että hankerahoituksesta merkittävä osa ohjautuu hallintoon ja palkkoihin, jolloin suora rahoitus taiteelliselle työlle vähenee ilman että asiasta käydään avointa keskustelua.
Juuri siksi hankkeiden avoin valmistelu hallituksen ja mieluiten myös jäsenistön kanssa on keskeinen riskienhallinnan keino. Samoin se, että sopimukset – esimerkiksi tiloja, vastuita ja korvauksia koskevat – ovat julkisia asiakirjoja. Tämä ei ole epäluottamusta, vaan suojaa erityisesti taiteilijoita tilanteissa, joissa myöhemmin syntyy erimielisyyksiä tai kiistoja.
Riskien hallinnassa tärkeää on myös se, ketkä tarkastelevat toimintaa. Pienimmillään jo se, että toiminnantarkastajina tai talouden arvioijina toimii kokeneita kollegoita, joilla on kokemusta hallitustyöstä ja luottamustehtävistä, lisää toiminnan läpinäkyvyyttä ja ymmärrettävyyttä. Kyse ei ole teknisestä kirjanpidosta vaan toiminnan kokonaisuuden hahmottamisesta.
Nämä kysymykset eivät ole vain suomalaisia. Samankaltaiset rakenteet toistuvat monissa Euroopan maissa, erityisesti Saksassa, Pohjoismaissa, Alankomaissa ja Itävallassa, joissa kulttuuri- ja taidekenttä nojaa vahvasti julkisiin avustuksiin ja hankemuotoiseen rahoitukseen. Saksassa yhdistystoiminta on juridisesti järjestelmällisempää, mutta myös siellä toiminnanjohtajan vahva asema ja vallan keskittyminen ovat tunnistettuja riskejä.
Yhdysvalloissa järjestökenttä toimii osin eri logiikalla, koska rahoitus perustuu enemmän yksityisiin lahjoituksiin ja säätiöihin. Silti nonprofit-organisaatioissa toistuvat samat peruskysymykset: kuka käyttää valtaa, kuka kantaa vastuun ja kuka jää väliinputoajaksi. Erityisesti tilanteet, joissa toiminnanjohto on suoraan sidoksissa rahoituksen hankintaan ja omaan palkkaansa, ovat kansainvälisesti tunnistettuja riskitekijöitä.
Lopuksi
Yhdistystoiminta ja hankemuotoinen rahoitus eivät ole ongelma itsessään. Ongelmat syntyvät silloin, kun vastuu, valta ja avoimuus eivät ole tasapainossa – ja kun moraalinen odotus kohdistuu niihin, joilla on vähiten mahdollisuuksia vaikuttaa rakenteisiin. Taiteilijat päätyvät näissä tilanteissa kantamaan riskejä, joita he eivät ole valinneet eivätkä voi hallita.
Avoimuus hankkeiden valmistelussa, julkiset ja selkeät sopimukset, yhteinen päätöksenteko sekä kokeneiden kollegoiden osallistuminen esimerkiksi toiminnantarkastukseen eivät hidasta toimintaa. Ne suojaavat kaikkia osapuolia – ja erityisesti taiteellista työtä – tilanteissa, joissa kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Ja näitä tilanteita yhdistyskentällä syntyy väistämättä.
Näistä asioista puhuminen ei ole hyökkäys yhdistyksiä, toiminnanjohtajia tai rahoitusta vastaan. Se on pyrkimys tehdä näkyväksi rakenteita, jotka ovat jo olemassa, ja hallita niihin liittyviä riskejä rehellisesti. Vain näin yhdistystoiminta voi säilyä sellaisena kuin sen on tarkoitus olla: vapaaehtoisuuteen, luottamukseen ja yhteiseen tekemiseen perustuvana – ei hiljaiseen kuormitukseen nojaavana järjestelmänä.

🌍 ENGLISH

When Power and Responsibility Blur, Artists Pay the Price

An artist’s perspective on responsibility in associations
Many artists participate in associations as members, board participants, or project workers without ever being clearly informed about how power, responsibility, and accountability are actually distributed. In practice, artists often carry a disproportionate moral burden while remaining structurally marginal.
In Finland, association-based cultural work carries strong moral expectations. Because the work is framed as serving the “common good,” individuals—often artists—are expected to be flexible, committed, and to absorb responsibility even when they lack real influence over decisions. As a result, moral responsibility and actual legal responsibility are frequently confused.
The original purpose of associations is precisely to avoid this. Associations exist so that individuals do not carry entrepreneurial or personal financial risk. Board members are trustees, not employees or business owners, and responsibility lies with the association as a legal entity—unless someone acts intentionally unlawfully or makes personal commitments outside the association.
This balance often shifts when associations hire managing directors, particularly through project-based funding. The managing director’s authority and responsibility differ significantly from those of the board or membership. When one person designs projects, applies for funding, oversees implementation, and is salaried through those same projects, structural risks emerge—even when everyone involved acts in good faith.
From an artist’s perspective, this often appears as opacity: who makes decisions, who carries risk, and where funding actually goes. It is also common for a large share of project funding to be allocated to administration and salaries, reducing direct support for artistic work without transparent discussion.
This is why open project preparation with boards and members is a crucial risk-management practice. The same applies to contracts—especially those concerning spaces, responsibilities, and compensation—which should be treated as public documents. Transparency is not a sign of distrust; it is a form of protection, particularly for artists if disputes arise later.
Risk management also depends on who is involved in oversight. Even at a minimal level, involving experienced peers—such as former board members or individuals with governance experience—as independent reviewers or operational auditors increases clarity and accountability. This is not merely about bookkeeping, but about understanding the organisation as a whole.
These issues are not unique to Finland. Similar structures exist across Europe, particularly in Germany, the Nordic countries, the Netherlands, and Austria, where cultural work relies heavily on public funding and project-based grants. Germany, for example, has a more formalised legal framework for associations, yet challenges related to concentrated managerial power remain familiar.
In the United States, the nonprofit sector operates differently, relying more on private donations and foundations. Nevertheless, the same fundamental questions recur: who holds power, who bears responsibility, and who is left exposed when things go wrong. Situations where management is closely tied to fundraising and personal remuneration are widely recognised as risk factors internationally.
In closing
Associations and project-based funding are not problems in themselves. Problems arise when responsibility, power, and transparency fall out of balance—and when moral expectations are placed on those with the least structural influence. In these situations, artists often end up carrying risks they did not choose and cannot realistically control.
Transparent project preparation, clear and public contracts, shared decision-making, and the involvement of experienced peers in financial or operational review do not slow organisations down. They protect everyone involved—especially artistic work—when projects do not unfold as planned. And such situations are inevitable in association-based cultural work.
Speaking openly about these issues is not an attack on associations, managing directors, or funding systems. It is an attempt to make existing structures visible and to manage known risks responsibly. This is how association-based cultural work can remain what it is meant to be: grounded in trust, shared responsibility, and collective purpose—rather than sustained by unspoken pressure on individual artists.

Art, Associations, and the Misunderstanding of Responsibility

In the arts and cultural sector, associations are a dominant organisational form. This is not accidental, nor merely administrative convenience. Artistic work is inherently uncertain, experimental, and often financially unpredictable. The association structure exists to protect this kind of activity.
Problems arise when associations are evaluated using the wrong model of responsibility. In the arts, discussions about accountability, power, and funding often borrow language from corporate or institutional management, even though the legal reality of associations is fundamentally different.
Board members of associations are not employees, nor do they operate under entrepreneurial risk. They are not personally responsible for the financial success of projects, nor do they act as representatives of funders. Their role is defined by law and by the association’s statutes.
When artists or board members begin to believe they are personally liable for funding decisions, grant conditions, or project outcomes, the result is over-responsibilisation. This manifests as fear, withdrawal, and reluctance to participate in governance roles.
This is particularly damaging in the arts sector, where work is often voluntary, resources are scarce, and funding is conditional and externally steered. The association form is not a way to avoid responsibility, but a way to limit it appropriately. It enables activity without exposing individual participants to institutional or financial risk with their personal assets.
Crucially, this misunderstanding does not occur randomly. It appears repeatedly in moments of failure — when projects falter, mistakes are made, or outcomes fall short of expectations. When things go well, the structure of responsibility is rarely questioned. It is precisely at moments of imperfection that associations are retrospectively judged by standards they were never designed to meet.
This reveals a structural problem: volunteer-based associations are evaluated using governance models that belong to entirely different legal and cultural systems.

Responsibility in Associations: Finland, Germany, and the United States

Expectations around responsibility in associations are not universal. They are shaped by legal frameworks, political culture, and assumptions about the relationship between citizens and institutions.
In Finland, associations are primarily instruments of civic participation. They are independent legal entities, and responsibility is directed toward the association itself, not individual board members. Personal liability arises only in exceptional circumstances, such as intentional unlawful conduct or personal guarantees.
In Germany, associations are more formally regulated. Board members have clearly defined duties of care and legal compliance. Personal liability may arise in cases of gross negligence or statutory violations, but personal assets are generally protected. The German model sits between the Finnish civic model and the American institutional model.
In the United States, nonprofit organisations operate much closer to corporate structures. Boards carry extensive fiduciary duties, and personal liability is a realistic risk. Litigation, insurance, and active risk management are integral to the system.
When Finnish associations are judged as if they operated under German or American responsibility models, expectations become distorted. The result is misplaced blame and fear — particularly acute in the arts sector.
Responsibility in associations is not a moral abstraction but a legal and cultural construct. When these constructs are conflated, we lose sight of what can reasonably be expected from volunteer-based civic organisations.

Taidekenttä, yhdistysmuoto ja väärinymmärretty vastuu

Taide- ja kulttuurikentällä yhdistysmuoto on poikkeuksellisen yleinen. Tämä ei johdu sattumasta eikä hallinnollisesta mukavuudesta, vaan siitä, että taiteellinen toiminta on luonteeltaan epävarmaa, kokeilevaa ja usein taloudellisesti ennakoimatonta. Yhdistys tarjoaa tälle toiminnalle suojarakenteen.

Ongelma syntyy silloin, kun yhdistystoimintaa arvioidaan väärän vastuumallin kautta. Taidekentällä puhe vastuusta, vallasta ja rahoituksesta lainaa usein kieltä yritystoiminnasta tai institutionaalisista organisaatioista, vaikka juridinen todellisuus on toinen.

Yhdistyksen luottamushenkilöt eivät ole työntekijöitä eivätkä toimi yrittäjäriskillä. He eivät vastaa henkilökohtaisesti hankkeiden taloudellisesta onnistumisesta eivätkä toimi rahoittajien edustajina, vaan yhdistyksen sääntöjen ja lain puitteissa.

Kun taiteilijoille tai hallitustoimijoille syntyy käsitys, että he ovat henkilökohtaisessa vastuussa esimerkiksi rahoituspäätöksistä, apurahojen ehdoista tai projektien lopputuloksista, seurauksena on helposti ylivastuullistuminen. Tämä näkyy pelkona, vetäytymisenä ja haluttomuutena osallistua luottamustehtäviin.

Erityisen ongelmallista tämä on taiteen kentällä, jossa toiminta perustuu usein vapaaehtoisuuteen, resurssit ovat niukat ja rahoitus on ehdollista sekä ulkoapäin ohjattua. Yhdistysmuoto ei ole keino paeta vastuuta, vaan keino rajata vastuu oikealle tasolle. Se mahdollistaa toiminnan ilman, että yksittäiset taiteilijat joutuvat kantamaan institutionaalista tai taloudellista riskiä omalla henkilökohtaisella omaisuudellaan.

Kun yhdistystoiminnan oikeudelliset rajat hämärtyvät puheessa, syntyy moraalinen paine, joka ei perustu lakiin vaan virheellisiin analogioihin. Tämä paine kohdistuu usein juuri niihin, joilla on vähiten valtaa mutta eniten sitoutumista: taiteilijoihin ja vapaaehtoisiin toimijoihin.

Tässä kohtaa on olennaista huomata, ettei kyse ole yksittäisistä väärinkäsityksistä. Sama ilmiö toistuu lähes aina silloin, kun yhdistyksissä tapahtuu virheitä tai kaikki ei onnistu suunnitellusti. Kun toiminta sujuu, vastuurakenteita ei juuri kyseenalaisteta. Vasta epäonnistumisen hetkellä syntyy tarve etsiä henkilökohtaisia syyllisiä ja soveltaa vastuumalleja, jotka eivät kuulu yhdistystoimintaan.

Tämä kertoo rakenteellisesta ongelmasta: yhdistysmuotoa arvioidaan jälkikäteen mittareilla, joilla sitä ei ole koskaan tarkoitettu toimimaan.

Yhdistystoiminnan vastuu eri maissa: Suomi, Saksa ja Yhdysvallat

Yhdistystoimintaan liittyvät vastuut ja odotukset eivät ole universaaleja. Ne rakentuvat oikeudellisesta järjestelmästä, poliittisesta kulttuurista ja siitä, millaisena kansalaisen ja instituution välinen suhde ymmärretään.

Suomessa yhdistys on ennen kaikkea vapaan kansalaistoiminnan suojarakennelma. Yhdistys on itsenäinen oikeushenkilö, ja vastuu kohdistuu lähtökohtaisesti yhdistykseen, ei sen luottamushenkilöihin. Henkilökohtainen vastuu syntyy vain poikkeuksellisissa tilanteissa, kuten tahallisessa lainvastaisessa toiminnassa tai omiin nimiin tehdyissä sitoumuksissa.

Saksassa yhdistystoiminta on juridisesti täsmällisemmin säädeltyä. Hallituksen jäsenillä on selkeä huolellisuusvelvoite ja vastuu lakien ja sääntöjen noudattamisesta. Henkilökohtainen vastuu voi laajentua törkeän huolimattomuuden tai sääntörikkomusten yhteydessä, mutta lähtökohtaisesti yksittäisen toimijan omaisuus on suojattu. Saksalainen malli asettuu suomalaisen ja yhdysvaltalaisen mallin väliin.

Yhdysvalloissa nonprofit-organisaatiot toimivat lähempänä yrityksiä kuin kansalaisyhdistyksiä. Hallituksilla on laajat fidusiaariset velvollisuudet, ja henkilökohtainen vastuu on todellinen mahdollisuus. Oikeusjutut, vakuutukset ja aktiivinen riskienhallinta ovat olennainen osa järjestelmää.

Kun suomalaisesta yhdistystoiminnasta puhutaan ikään kuin se toimisi saksalaisen tai yhdysvaltalaisen vastuumallin mukaan, syntyy vääristyneitä odotuksia. Tämä johtaa perusteettomaan syyllistämiseen ja pelkoon — erityisesti taidekentällä.

Yhdistystoiminnan vastuu ei ole moraalinen kysymys vaan oikeudellinen ja kulttuurinen rakenne. Kun nämä rakenteet sekoitetaan, kadotetaan ymmärrys siitä, mitä yhdistykseltä ja sen luottamushenkilöiltä voidaan kohtuudella edellyttää.

Taiteilija voi olla moneen kertaan tunnustettu, apurahoilla rahoitettu, alan verkostoissa tunnettu, pedagogisesti pätevä, liiton jäsen ja kokenut ammattilainen – ja silti työelämässä häntä kohdellaan usein kuin hänen työnsä olisi lähtökohtaisesti vähemmän totta.

Tämä ei ole sattumaa.

Se on asenne.

Taiteilijalle annetaan hiljainen oletusarvo: sinun työsi arvo on epävarma.

Sitä ei lausuta ääneen, mutta se näkyy työn mitoituksessa, resursoinnissa, dokumenteissa ja sopimuksissa – ja siinä, kuinka helposti taiteilijan tekemä työ voidaan jälkikäteen määritellä uudelleen jonkin listan, mallin tai hallinnollisen tulkinnan perusteella.

Taiteilijan työ nähdään joustavana – mutta vain yhteen suuntaan.

Arvoton tekijä, arvokas hyödyke
Samaan aikaan taiteesta hyötyvät lukemattomat muut.

Instituutiot rakentavat uskottavuuttaan taiteen varaan.

Koulutusjärjestelmät nojaavat taiteilijoiden osaamiseen.

Kaupungit elävöittävät imagoaan taiteen avulla.

Yritykset lainaavat taiteen kieltä, estetiikkaa ja ajattelua.

Yleisöt elävät, kasvavat ja jaksavat taiteen kautta.

Taiteen arvo on kiistaton.

Taiteilijan arvo on jatkuvasti neuvottelun kohteena.

Tämä ristiriita ei ole vahinko.

Se on rakenteellinen.

Taiteilija ei sovi malliin – ja maksaa siitä
Taiteilijan työ ei ole suoraviivaista. Se on kerroksellista, projektinomaista, pitkäjänteistä ja usein näkymättömästi vaativaa. Juuri siksi se ei istu hallinnollisiin lokeroihin.
Ja kun työ ei sovi malliin, malli alkaa epäillä tekijää.

Taiteilijaa ei epäillä siksi, ettei hän osaisi.
Häntä epäillään siksi, ettei hänen työnsä noudata tuttua muotoa.

Seuraukset ovat konkreettisia:
työ aliresursoidaan
vastuu kasvaa ilman vastaavaa tunnustusta
todellisuus katoaa dokumenteista
ja lopulta taiteilijan oma kokemus mitätöidään
Taiteilija huomaa taistelevansa näkyväksi tekemisestä silloinkin, kun kaiken pitäisi jo olla selvää.

Läsnäolo vastarintana

Ymmärsin tämän kirkkaasti vasta silloin, kun huomasin olevani häiriötekijä.
En siksi, että olisin rikkonut sääntöjä, vaan siksi, että olin läsnä.

Ilman roolia.

Ilman tarvetta muuttaa taidetta välineeksi.

Ilman halua omistaa sitä.

Tämä häiritsi ihmisiä, jotka olivat omineet taiteen itselleen olematta sen ytimessä. Ihmisiä, joille taide oli elinkeino, hallinnan kieli tai väline kasvattaa ja ohjata.

Minulle taide ei ollut väline.

Se oli olemisen ja ajattelun ydin.

Ja nämä kaksi eivät ole neutraalissa suhteessa toisiinsa.

Kun ydin astuu huoneeseen

Taiteen ympärille rakentuu kerroksia: hallintoa, koulutusta, rahoitusta, asiantuntijapuhetta. Ne voivat olla tarpeellisia, mutta ne eivät ole taidetta.
Ne elävät taiteesta.

Kun taiteilija, joka ei ole sulautunut näihin kerroksiin, on vain läsnä, syntyy kitka.

Ei henkilökohtaisena uhkana, vaan muistutuksena:

Taide ei kuulu kenellekään.
Sitä ei voi omistaa.
Ja juuri siksi pelkkä läsnäolo on vastarintaa.

Ratkaisun kieli

Ratkaisu ei ole aina sopeutuminen.
Ratkaisu ei ole oikeiden sanojen opettelu tai muottiin asettuminen.

Taiteilijan ratkaisu voi olla:
olla väärässä paikassa oikealla tavalla
kieltäytyä muuttamasta ydintä hyödykkeeksi
säilyä määrittymättömänä maailmassa, joka vaatii määritelmiä

Tämä ei ole vetäytymistä.

Se on tarkkaa, tietoista vastarintaa.
Kun taiteilija nähdään häiriönä, se kertoo siitä, että jokin järjestelmä yrittää suojella itseään. Häiriö syntyy vain, jos jokin valta-asetelma horjuu.

Taiteilijan tehtävä ei ole tehdä itseään vaarattomaksi.
Taiteilijan tehtävä on säilyä.

Loppuruno

Minä en tullut olemaan hyödyllinen.
Tulin olemaan totta.
En tullut täyttämään tilaa,
vaan paljastamaan sen,
mikä oli peitetty rakenteilla,
listoilla, selityksillä.
Kun seison hiljaa,
jokin alkaa liikkua.
Ei minussa,
vaan ympärilläni.
Taide ei pyydä lupaa syntyä.
Se tapahtuu,
kun joku uskaltaa olla paikalla
ilman omistusta.
Ja jos se häiritsee,
se ei ole virhe.
Se on merkki siitä,
että ydin on vielä elossa.

Ps. Runoni ovat aina autofiktiota.