Kuva ja taide ja kritiikkejä / Tiina Marjeta

 

Tässä muutamia ajatuksia kasvatuspsykologian tiimoilta ja liittyen omaan alaani asiantuntijaksi kasvamisen prosessissa.

Ihan ensin totean, että suhtaudun skeptisesti jatkuvan opettaja, mentori, ohjaaja johtoisen elinikäisen oppimisen ajatukseen sellaisenaan. Mutta silti tässä vähän ajatuksia.

”Korkeatasoisten asiantuntijoiden kehityshistorioita tarkkaan analysoituaan Ericsson työtovereineen (2006; Ericsson, 2008) esitti, että avain korkeatasoisen asiantuntijuuden kehittymiseen on erityinen kokemuksen muoto, jota hän kutsui tarkoitukselliseksi harjoitteluksi (deliberate practice). Alkuperäiset tutkimukset kohdistuivat muun muassa huippumuusikoiden ja šakinpelaajien kehitykseen, mutta myöhemmin tarkoituksellista harjoittelua on tutkittu myös muunlaisen käytännöllisemmän ammatillisen asiantuntijuuden kehityksessä (esim. van de Wiel, van den Bossche & Koopmans, 2011).Miten tarkoituksellinen harjoittelu eroaa tavanomaisesta kokemuksen karttumisesta? Tarkoituksellisen harjoittelun teoriassa korostetaan ensinnäkin suuntautumista toiminnan jatkuvaan parantamiseen. Harjoittelu kohdistuu juuri sellaisiin taidon tai työsuorituksen osiin, joita ei vielä kunnolla hallita. Lähtökohtana on mahdollisimman tarkka palaute tämänhetkisestä suorituksesta ja sen analysointi kehittämisen näkökulmasta.Tähän tarvitaan yleensä taitavaa opettajaa tai mentoria, joka osaa antaa kehityksen kannalta relevanttia palautetta ja ohjata tulevaa asiantuntijaa oman toimintansa parantamiseen.Ulkopuolisen palautteen rinnalla oman toiminnan monitorointi ja reflektointi ovat lähtökohtia tarkoitukselliselle harjoittelulle. (Ericsson, 2006; van de Wiel ym., 2011.) Tarkoituksellisen harjoittelun keskeinen piirre on siinä, että se kohdistuu tarkasti suunniteltuihin osataitoihin tai prosesseihin. ”

Tää yllä oleva lainausmerkeissä oleva teksti on kokonaan lainattua Kasvatuspsykologian kirjasta, Kasvatuspsykologia (Erno Lahitnen, Marja Vauras, Marja- Kristiina Lerkkanen, 2016) , jota luen tässä parhaillaan tuolla Ammatillisen opettajan koulutuksessa (etäopiskeluna oman työn ohella) JKL:än Opekorkeessa, josta 16-vuoden opettamisen jälkeen olen vihdoinkin päättänyt hommata myös ns. ”oikeen pätevyyden” opetushommiin.

Asiantuntijuudesta ja siksi kehittymisestä on paljon tekstiä ja tässä joitain pohdintoja joita syntyi juuri tähän ko. kirjaan liittyen ja sen innoittamana spontaanisti, mutta myös sen takia, että todella jouduin itse oikeasti sen kohteeksi,  että asiantuntijuuteni punnitiin hyväksilukuprosessin kautta ja uuden opetussuunnitelman  ja sen kehyksen hengessä. Eli todellakin ON ihan uusi tapa lähestyä henkilökohtaistamista oppimisprosessissa. Oli muuten todella mielenkiintoinen ja valaiseva kokemus siitä miten ylipäätään asiantuntijuutta voi ”mitata” tai tarkastella ulkoapäin ja miten sen voi kuitenkin aukaista ja ”punnita” yleispäteväksi asiaksi. En osaa sanoa ottaako se yleistys huomioon sen että asiantuntijuus voi aina vain kehittyä myös eteenpäin. Ehkä ottaa ja ehkä se on eriasia kuin  pelkkä määrittely.

Asiantuntijuuteen ja ko. kirjaan liittyen liittyen  ajattelen, että taiteilijoilla tämä ”tarkoituksellisesti harjoittelu”-ajatus asiantuntijaksi kehittymisen tiellä perustuu kaikkein eniten omaan reflektointiin ja uteliaisuuteen (oman) tekemisen ja yleensä taiteen suhteen, mutta myös tavoitehakuisuuteen oman työn suhteen. Se miten tavoite määrittyy on sitten oma juttunsa. Eikä siinä omasta mielestäni saa olla lopullista sanan valtaa kenelläkään muulla kuin taiteilijalla itsellään.

Mentorointi tai palaute voi olla monen kirjavaa ja se käykin ehkä eniten jonkilaisen viitteen kaltaisesta ohjenuorasta siihen mitä ”tarkoituksellisen harjoittelun” -ajatus voisi sisältää.

Onko jokaisella taiteilijalla halu ”tarkoituksellisesti harjoitella” ja myös motivaatio jatkaa jos ja kun tulee kausia kun ei pääsekkään eteenpäin?

Niin onko ?

Ja mikä kaikki vaikuttaa kaikkeen lopulta?

”Liiallien tuki” voi myös olla erittäin vahingollista ja jopa estää tai ainakin hidastaa ko. prosessia eli asiantuntijaksi kehittymisenprosessia. ”Kiitos ja hyvä palaute” väärin annettuna tai ilman ponnisteluja saatuna on erittäin kyseenalainen asia, josta voi puhua pidempäänkin kuin tämän yhden kappaleen verran.

Myös tekijän omat ns. ”vääristä johtolangoista” kiinni ottamiset voivat vaikuttaa vahingollisesti. Tarkoitan tällä sitä, että taiteeessa ja luovuudessa on aina olemassa myös sivupolkuja, jotka voivat olla pahojakin sivupolkuja kaiken Punaisen langan keskellä. Jos Punaisessa langassa- kiinni pysyminen tai ylipäätään sen löytyminen olisi täydellisen helppoa tai suoraviivaista ei varmaankaan olisi toisistaan erilaisia tai eritasoisia asiantuntijoita yleisesti ottaen.

Tai myös ”väärien” mentorien valinta voi vaikuttaa vahingollisesti, mutta mihin? NO siihen, että aidosti kehittyy asiantuntijuuden suuntaan sellaisena että tekeminen ei ole ”vain hyvin tehtyä ja paljon harjoiteltua” jostain sellaisesta joka jotenkin on ohjautunut siten, että se vain tuottaa jotain jo tuotettua kerta toisena jälkeen.

Uskon, että taiteilijalla on useampi ”mahdollisuus” kasvaa asiantuntijaksi ja aina vain syventää asiantuntijuuttaan ihan koko uransa ajan ja uskon myös, että on olemassa vähemmän ja enemmän kehittynyttä asiantuntijuutta ja että kaikella tällä on tarkoituksenmukainen ”kehittymisen päämäärä” itseisarvona, jos sille antaa tilaa tekijänä.

Oma kokemukseni on että jos ja kun sattuu sellainen onni että kohdalla on joko yksi tai useampi henkilö joka ”kykenee näkemään enemmäin kuin muut” sillä voi olla huomattavan stimuloiva vaikutus henkisen asiantuntijuuden kasvamisen polulla.

Minusta ei voi olla asiantuntija vain teknisesti ja henkisen kehittymisen prosessi voi olla elämän mittainen matka aina kohti ”uusia” tuntemattomia asiantuntijuuksia.

Luulen.

Tämä ajatus siksi, että joku voi hyvinkin olla tekninen asiantuntija mutta henkisen, etsiminen ja ymmärryksen tasolla asiantuntijaksi kasvaminen on uskoakseni jatkuvasti kehittyvä rakennelma kaikkea jonka kyllästämäksi tulee ajan mittaan.

Tämä aina niin, että avautuu uusia polkuja kunhan antaa niille tilaa. Siksi täytyy olla yhtä aikaa tarkkana, herkkänä ja uskollisena ajatuksilleen monella tasolla. Se, että kehittyy ei todellakaan ole itsestään selvää. Se voi myös pysähtyä ja sammua kokonaan. Luovuudesta tulee pitää itse huolta ja sen ääntä on kaunista seurata, jos ja kun sitä ilmankaan ei toimeen tule.

Haluaisin uskoa, että kehitys voi jatkua loputtomiin aina uusien tilaisuuksien tulessa esiin joka tapauksessa, kunhan pitää itse huolen siitä, että saa riittävästi haasteita eikä ala jumittamaan jossain jo opitussa tai totutussa, jota sitäkin näkee. Surullista kyllä. Ehkä juuri SE on se mikä on hyvä tiedostaa, koska ilman tiedostamista asioille ei ainakaan voi tehdä mitään.

Kannattaa hakea opiskelemaan Imatralle taidetta sekä AMK opintoihin että Y-amk opintoihin. Ja tämä ei ole siis SARKASMIA, vaikka siitä tietoisena kirjoitankin nämä kaksi ensimmäistä lausetta.

Tässä yhteydessä täytyy myös mainita perus AMK– tason taidekoulun siirtämiseen liittyen muutama asia.

KOULU ON PÄÄTETTY JO SIIRTÄÄ IMATRALTA POIS.

Tästä asiasta on olemassa paljon näkemyksiä, suurin osa lyhyellä ajan jaksolla kirjoitettuna, mutta, en todellakaan ala niitä kaikkia tässä ruotimaan.

Niille, jotka eivät tiedä yhtään mitään asiasta. Sanon että Imatran perinteikäs taidekoulu ollaan siirtämässä Lappeenrantaan Skinnarilan kampukselle ja Lutin yhteyteen, joka joidenkin mielestä on kuolema ko. koulutukselle pitkällä tähtäimellä.

Asia tuli yllätyksenä todella suurelle joukolle Imatralaisia, eikä siirrosta käyty monipuolista keskustelua julkisesti missään vaiheessa.

Itse osallistun siihen käymättömään keskusteluun nyt tällä tavalla, koska mielestäni tämä puoli mistä nyt aion puhua on puhumatta täydellisen kokonaan.

Nyt paikalliset useat tahot yrittävät saada koulua jäämään juurilleen ja osa on sitä mieltä, että sen tuleekin lähteä pois. Itse olen sitä mieltä, että koulun on jäätävä tänne Imatralle.

Hakijoita kouluun on ollut 2.1 henkilöä yhtä paikkaa kohden. Hakijamäärä on vähentynyt aiempaan verrattuna. Jotkut sanovat sen johtuvan siitä, että joitain vuosia sitten korutaide ja kuvataidekoulutukset yhdistettiin. Muuta kantaa asiaan, ainakaan julkisesti, ei ole mistään saatavilla.

Toisille tilakysymys on se ratkaiseva eli että taidekoululla on kalliit tilakustannukset suhteessa ottaen.

Toisaalta olen kuullut, että tilakysymyksiin ei ole edes voitu vaikuttaa käytännössä edes tässä vaiheessa, vaan sitä kysymystä voidaan pitää joidenkin mielestä tekosyynä koulun siirtämiselle.

En ota tässä kirjoituksessa nyt edellä mainittuihin seikkoihin kantaa ja kirjoitankin tämän enemmän sitä varten, että opiskelijat ja tietenkin myös muut paikalliset kuten vaikkapa nuoret taiteilijat osaisivat katsoa asiaa edes vähän laajemmin viimeistään nyt.

Tarjoan siihen oman näkökulmani valitsemastani kulmasta katsottuna..kuten jokainen joka esittää mielipiteitä.

Toivon että tämä kirjoitus aukaisee jotain ja päätelmät ovat lukijan omissa käsissä. En siis väitä ,että yksin olen oikeassa.

Nyt tilanne on eskaloitunut siihen, että on käynnistetty lyhyt selvitysosuus koulun siirtoon liittyen ja mielipidettä asiaan on kyselty nimenomaan opiskelijoilta laajalla haarukalla. mm. terveydenhuollon puolelta. Kommentoin tässä kirjoituksessa sitä ja avaan samalla näkökulmaani asiaan. Itse olen koulun kasvatti ja jäin asumaan tänne aikoinaan, kun olosuhteet vaikuttivat alueella hyvälle taiteen tekemisen ja elannon hankkimisen suhteen ajateltuna. Tilanne on muuttumassa kovaa vauhtia.

Tässä pohdintaa asiaan liittyen em. tausta tiedoilla siivitettynä:

Osa esim. Koulun opiskelijoista on sitä mieltä, että koulu pitää siirtää Lappeenrantaan siitä syystä, että siellä ” on kaikki”.

Baarielämä varmaan onki, mutta hakiko joku opiskelemaan baarielämän takia? Tuskin kukaan.

Jos taasen viitataan siihen, että paikallinen ja tämän pienen Lappeenranta- Imatra alueen taiteilijaseuran toiminta keskittyy Lappeenrantaan TÄLLÄ hetkellä, niin itse pidempään alalla olleena ja paikallisena taiteilijana, myös tiedän, että se on pelkkä järjestelykysymys missä toiminnan painopiste on ja siihen liittyy voimakkaasti hallinoivaa vallan keskittämistä harvojen käsiin.

Vapaaehtoistyössä valtaa pitävätkin helpoiten ne jotka tuntevat parhaiten vapaaehtoistoiminnan systeemin ja pitkältä ajalta. Sitä voi kutsua portinvartija systeemiksi. Sen oppii ymmärtämään vain ja ainoastaan ajan kanssa. On paljon hiljaista tietoa joka katoaa keskittämisen ja vallan kontekstien kautta. Se on ihan varmaa, koska portinvartijat ovat aina vain alueella harvemmat, eivätkä nekään aina edes kuvataiteen saatikka taiteilijoiden etuja ajavia.

Tämä monesta syystä.

Tässä yksi esimerkki etuun liittyen ja siitä ajattelusta havainnollista asiaa.

Keskittäminen ja toiminnassa mukana olevan yksilön alan tunteminen pitkällä ajalla ei todellakaan tarkoita yks- yhteen laajaa näkemystä ”taiteilijan -etu-näkökulmana ja se erityisesti huomioon ottaen. Ymmärrys esim. Itse taiteesta tai sen sisällöistä on kirjava. Saatikka sen esittämiseen liittyvät asiat.

Alalla monet asiat ovat häilyviä juuri rakenteen vuoksi.  Se kertoo myös jotain koko alan valtakunnallisesta rakenteesta, johon kuuluu laajasti ottaen esim. taiteentekijät (monenlaiset ja monessa kontekstissa olevat), taiteen kentän muut osapuolet kuten kuraattorit, virkamiehet ja muut päättäjät.

Lähellekkään kaikki eivät siis ole niitä jotka ajattelevat asiaa lähtökohtaisesti puhtaasti kuvataiteen tai taiteilijan näkökulmasta ja siksi esim. tekijänoikeuksiin ei välttämättä osata aina kiinnittää tarpeeksi huomiota.

Alan laaja”näkemys” ja ”taiteilijan etu”on siis monisyinen juttu ja se tarkoittaa vain näkemystä jolle on olemassa vastanäkemyksiä.

Juuri se takia vallan tuleekin jakautua ja sen keskittymistä LIIAN harvoille tulisi välttää viimeiseen asti tai vähintään vallan tulee vaihtua siten, että se on todellista. Jos näin ei ole ala ajautuu helposti siihen, että muut kuin taiteen tai taiteilijan etuun liittyvät asiat nousevat päällimmäisiksi motiiveiksi toimia aktiivisesti taiteenkentällä.

Taide tarvitsee paljon virtoja ja väyliä, jotta se pysyy elävänä ja hengittävänä.

Taidekoulu Imatralla on jakanut sitä valtarakennelmaa paikallisesti laajemmin kuin mitä keskittäminen realistisesti ajateltuna voi tuoda tullessaan paikallistasolla ajateltuna. Kaikki tämä alueellisesta näkökulmasta katsottuna, kun koulu on nyt fyysisesti sijainnut Imatralla ja sen tieto- taito on ollut laajaa sekä paikallisesti valtakuvioita jakavaa.

Väitän, että koulu on tuonut enemmän näkökulmaa alueen taidekenttään juuri siksi että se on Imatralla eikä Lappeenrannassa.

Kaiken lisäksi kun kuulee puhetta näivettyneestä taide-elämästä Imatralla pakosta tulee mieleen taidekoulu ja sen raikkaat, uudet opiskelijat, jotka mieli palaen alalle ryntäävät. Tosiasiallisesti taidekoulu on se mikä on ollut Imatran taide-elämän sielu.. eikö se ole mitään? Minusta se ei ole nolla. Eikä se ole merkityksetöntä. Eikä ns. ”oikea” taide- elämä voi korvata sitä ja sen tuomaa raikkautta tai ennakkoluulottomuutta, joka syntyy opiskeluajan paineettomuudesta ja no.. myös siitä että ei tunne aluetta välttämättä kovinkaan hyvin. Mikä on todellakin hienoa aikaa.

Ja toisaalta kaikille päättäjille sanoisin, että onko jotenkin viisasta, että asiaan vaikuttaa isossa mittakaavassa opiskelijoiden toiveet, kun ollaan kuitenkin vielä opettelemassa alan/ kentän systeemejä? Ja että asiaan vaikuttaa myös esim. sote:n, kaupallisen alueen, konetekniikan tai rakennuspuolen opiskelijoiden mielipide?

Aika iso taakka kantaa tai siirtää opiskelijoiden harteille, koska se ihana, rakastettava ennakkoluulottomuus on myös sinisilmäisyyttä joissain tilanteissa.

Parasta koulun sijainnissa on ollut se, että se on tuonut edes vähän tasapainoa alueen pysyvään  paikallisten taiteilijoiden toimintaan valtatasolla  ja meidän omalla pienellä taidekentällä.

Opiskelijat siis tulee ja lähtee..jotkut kuitenkin toistaiseksi jäävät. Tervetuloa. Jotkut oppilaitoksessa opiskelleet jäävät Imatralle ja juurtuvat Etelä- Karjalaan elämään kuitenkin.

Se on hienoa ja niin pitääkin olla, koska elämä on, mutta taidekoulu on muutakin kuin oppilaitos.

Se on instituutio josta seuraa asioita.

Muutakin kuin ilmeinen.

Valta, siten kuin sen määrittelin jo yllä ja joka kuitenkin on olemassa JO ihan ennestäänkin:  jakautuu tai keskitetään tavalla tai toisella siitä huolimatta missä kukakin yksilö opiskelun jälkeen asustaa.

Se on pysyvää tässä touhussa hyvässä ja pahassa.

Koulu on tuonut siihen tasapainoa Imatra- Lappeenranta akselilla, eikä vaakakuppi ole liikaa kallistunut mihinkään erityiseen suuntaan. Näin oli ns. tosi taide-elämässä VIELÄ joitain vuosia sitten.

Nyt alkaa näyttämään ihan muulle.

Taidekentän ainoat julkiset rakenteet vallan suhteen ajateltuna ovat paikallisesti täällä Imatra- Lappeenranta akselilla vapaaehtoistoiminnan ja koulutuksellisen näkökulman varassa hyvin pitkälle.

Surullista jos ei ymmärretä se merkitystä taiteen vapauden , elävyyden ja hengittävyyden kannalta ajateltuna.

Eli menetykset ja saamiset Imatralle tai paikalliselle sekä alueelliselle taide-elämälle eivät ole niin yksiselitteisiä kuin voisi luulla äkkiä.

Taiteen tulee, ainakin omasta mielestäni, olla elävää, soljuvaa virtaa yhteisen hyvän eteen valtakonteksteissa ja se jos mikä tarvitsee eri näkökulmia toimiakseen sellaisena virtana että se todella tuottaa jotain uutta.

Etu on monesti näkökulma-asia ja se voidaan nähdä todellakin esittäjästä riippuen monella tavalla.  Jos tämä etu esitellään hyvin yksipuolisena on asiaan vihkiytymättömän tulokkaan vaikea suhteuttaa sitä omaan ajatteluunsa ennen kuin tuntee aluetta hyvin ja on toiminut siellä pitkään. Sitä ennen vaara siitä että muutaman etu ajaa yhteisen edelle on todella suuri.

Totta kait kaikkea pitää kehittää,  mutta miksi ihmeessä kaikki pitäisi aloittaa alusta? Siinäpä kysymys.

Enni Vekkelin ”Maria”

 

Taidebunkkerissa 5 -18.2018

Siitolankatu 2

55100 Imatra

ma-pe 10-16.00

 

”Maria”

 

Enni Vekkelinin Stop motion -Animaatio teos ”Maria” on esillä Taidebunkkerissa 5 -18.2.2018.

Kokonaisuus koostuu kolmesta toisiinsa rinnastuvasta animaatiovideoista, jotka ovat visuaalisesti tasapainossa.

Vekkelinin teos tuo väistämättä mieleen vanhan lasten animaatiosarjan ”Taikuri Savinen”.

Tämä yhtymäkohta kyseiseen vanhaan lasten klassikkoon syntyy väistämättä teoksen visuaalisten kerronnallisten seikkojen kautta; väpättävä kuva, jossa savesta tehty veistos kasvaa ja häviää, häviää ja kasvaa uudelleen.

Mielenkiintoista tässä on se, että animoitu teos vaikuttaisi olevan klassisen kuvanveiston elävän mallin oppitunnilta, jossa fokus on kohdistunut ihmisen muotokuvaan temaattisesti veiston perinteistä keinovarastoa hyödyntäen.  Taiteeseen ja sen tekemiseen on aina liittynyt lapsenmielisyys ja kuvittelu, ajattelun valloilleen pääseminen ilman estojakin, joihin me ihmiset monesti kaadummekin elämän melskeessä. On hienoa, että se tuntuu nousevan tämän teoksen keskiöön ajatuksena.

Klassisen ja hyvin perinteikkään henkilön muotokuvan ei odottaisi olevan kyseisessä kontekstissa, varsinkin kun se on rinnastettu myös musta- valko- harmaaseen visuaaliseen maailmaan kaiken tuon ”Taikuri Savinen”- estetiikan lisäksi.  On oivallista, että juuri tästä perinteestä ponnistaa näin villisti jotain ihan muuta kuin perinteikästä. Tässä teoksessa ei turhaa pidätellä vaan se antaakin palaa erilaisilla mieleen juontuvilla asioilla.

Teoksen nimi ”Maria” voi ajatella viittaavan raamatulliseen henkilöön voimakkaasti. Tämä on oikeastaan ainoa seikka joka jää hämärän peittoon. Tällä kerralla Taidebunkkerin tila ei tuo mitään lisää teoksille eivätkä teokset sille. Aina se ei ole tarkoituksen mukaistakaan. Kylmyys kuitenkin pakottaa katsojan lähtemään tilasta pois ja tekijän ajatuksen virran uudelleen ja uudelleen seuraaminen saa pikaisen lopun. Toisaalta se jää elämään mieleen.

Vaikea sanoa onko rinnastussymboliikka tahatonta vai tarkoituksellista ja missä määrin. Kaiken ei tarvitsekkaan olla ihan vimpan päälle hiottua taiteessakaan, joten asiaa ei tarvitse tämän pidemmälle pohtia.

Kaiken kaikkiaan sympaattinen teos. Siitä on hyvä jatkaa. ”Taikuri Savinen”- mielenyhtymä on ehdottoman positiivinen ajatus. Lapsellisuus on kaukana teoksen sisällöstä. Eikä nimi viittauskaan pahenna muuten hienoa työtä ja Taidebunkkerin tilaan työ uppoaa hienolla tavalla visuaalisen ilmeensä kautta. On mahtavaa, että teosten sisällöt voivat vaihdella katsojan mielikuvien mukaan paljonkin siitä mitä tekijä itse pohtii teoksillaan. Avoimeksi jättäminen on taitolaji.

Joku on joskus sanonut taiteilijalle. ”Pidä se minkä mielikuvan haluatkin jättää teokseen katsojalle ja ota pois se minkä et ehdottomasti halua olevan teoksessa viitteenä.”

Tämä pätee myös tähän teokseen erinomaisesti. ”Taikuri Savinen” on niin klassikko, että sen häivyttäminen muilla elementeillä on vaikeaa, niinpä uskon että sen viitteen jättäminen on ollut tarkoituksellista.

 

Taidebunkkeri

Juha Allan Ekholm

Post Mortem (Isäni muistolle)

4 – 22.12.2017

Siitolankatu 2, Imatra

ma, to ka pe klo 10-16

ti ja ke klo 10-21.00

la- su suljettu

 

”Näyttelyn nimi tarkoittaa (lat.) kuolemanjälkeistä tai ruumiinavausta. Kuvainnollisesti tai leikkimielisesti sillä tarkoitetaan myös epäonnistumisen jälkeen tehtyä asiain arviointia.”, kerrotaan Juha Allan Ekholmin näyttelyn saatteeksi Taidebunkkerin näyttelylle.

Teoskokonaisuus on ollut esillä muuallakin ja se koostuu jokainen näyttelytila kerrallaan aina uusiutuneena, niin myös Taidebunkkeriin.

Tematiikka on yleismaailmallinen viittauksenaan kuolemanjälkeisyyteen ja kukkivine puun oksineen se on myös paljon käytetty kyseisessä kontekstissa.

Tämä siitä huolimatta, että teoksilla ja tekijällä on henkilökohtainen suhde näyttelyssä oleviin valokuviin ja tekstin perusteella henkilökohtaisuus on merkityksellinen pointti näyttelyssä.

Ehkä se onkin kuitenkin vain yksi pointeista.

Tässä näyttelyssä kirjoitettu teksti onkin oleellinen osa näyttelyn sisältöä ja se antaakin kuville ajatuksia huomattavan paljon.

Vähän jää miettimään, että ehkä liikaakin?

tai sitten ei?

Jos teoksia tarkastelee vain kuvina, ilman tekstiä, kuvien tilasuhde betoniseen kylmään kellaritilaan lisää teosten sisällöllistä vaikutelmaa.

Ne ovat kuin dokumentteja, asiakirjoja jostain vanhasta. Ehkäpä ne ovat puliukkojen talosta poimittuja ja kosteuden rypistämiä autenttisia muistoja taiteilijan luomina kuvina.

Mielikuvistaan huolimatta ne ovat valokuvia, yhden ihmisen elämän traagisuudesta ja sen paljaudesta, mutta myös elämän loppumisesta. Siitä miten kuolema on meihin kaikkiin kirjoitettu, joskus angstisellakin tavalla.

Jään miettimään olivatko kukkivat puun oksat tarpeellisia kerronnan kannalta ajateltuna vai ovatko ne pelkkä naiivi viittaus?

Se on taiteilijan ratkaisu, joka jollain tavalla voi ajatella myös viittaavan anteeksiantamiseen, joka joskus on kuolemassa läsnä.

Naiivista viitteestä huolimatta lopullinen päätelmäni näyttelystä on kuitenkin toinen, sillä näyttely herättää loppujen lopuksi kokonaisuutena ajatuksia moneen suuntaan pienestä ilmaisullisesta ratkaisustaan huolimatta.

Se herättää tunteen ehkäpä jostain jo kadotetusta ja jostain jonka voi antaa anteeksi, kun on sen aika.

Loppujen lopuksi voi ajatella, että tunnetta eivät kaikki loppuun hiotut, siistit ja viimeisen päälle viimeistellyt näyttelyt synnytä, joten Ekhomin näyttely on vaikuttava omalla tavallaan.

Sitä pohtii vielä näyttelytilasta lähdettyäkin, ainakin hetken.

Se riittää.

Imatran taidemuoseolla on esille 20- vuotta sitten, silloisesta Imatran Taideoppilaitoksesta, valmistuneiden entisten opiskelutovereiden yhteisnäyttely.

Näyttely on kokonaisuutena hyvä ja ehyt kokonaisuus, jonka teokset ovat ensisilmäyksellä hyvin tehtyjä, hioutuneita, mutta ei liian hiottuja taideteoksia.

Näyttelyn ripustus on erinomainen ja se tuokin paljon esille teosten taiteellisia sisältöjä. Ripustuksen takia tulee miettineeksi myös sitä miten paljon sillä voikaan nostaa asioita esille katsojalle pohdittavaksi.

Näyttely avautuu alussa (ja viimeiseksi) taiteilijan  mielen sisällöistä ja vapaasta tajunnanvirrasta ja päättyy käsityön sekä käsillä tekemisen tematiikan pohtimiseen taideteoksen sisältönä.

Toki näyttelyssä on paljon muitakin viittauksia ja näkökulmia.

Näyttelyssä on myös esillä monenlaisia erilaisia tekniikoita ja tapoja nähdä, tehdä  sekä kokea taidetta.

Anna Reetta Pehkosen pastellimaalaus Ce`st mon Giverny a´moi 1-9 tuntuu viittaavan musiikkin tai sinfoniaan. Teos on sikäli kiinnostava että se on tehty muunlaiselle pohjalle kuin pastellimaalaukset yleensä on totuttu näkemään. Siinä tunnutaan vihjaavan jotenkin maalauksen ja pastellimaalauksen samankaltaisuudesta. Jouni Viljakaisen työt edustavat tässä näyttelyssä ääripäätä. Ääripäätä, jossa teokset tuntuvat syntyvän tajunnanvirran synnyttämien impulssien mukaisina, eikä niinkään vakaasti harkittujen vetojen vuoksi.   Jälki on jopa ornamenttaalista ja toistuvaa teos toisensa jälkeen. Kevyttä ja ilmavaa jälkeä. Mitä kaikkea tajunnan virrasta voikaan ilmestyä eteemme. Antti Hämäläisen videoinstallaatio ja video kappaleeseen on hypnoottinen ja paljon mielikuvia herättävä teoskokonaisuus. Hämäläinen on asettanut kuvataiteen kenttään teoksen joka lähtee musiikista. Nykyisin eri taiteen lajit sekoittuvat sulassa sovussa keskenään kokonaisuudeksi. Arto Nurron käsitteelliset maalaukset vaativat aikaa avautuakseen katsojalle. Niissä on hienoa materiaalin kokeilua(kin) mutta myös vihjeita katsojalle materiaalivalintojen ja teosten nimien kautta. Anne Tammisen pigmenttivedokset tuntuvat ottavan kantaa kaikkein voimakkaimmin itsenäisinä teoksina vaikka ne eivät olekkaan näyttelyn kaikkein näkyvimmät teokset ensi silmäyksellä. Niillä on suorastaa poliittinen agenda. Elina Olllikaisen teos on käsitteellinen taideteos jossa taiteilija on asettanut, jonkin toisen henkilön tekemän käsityön keskiöön omassa taideteoksessaan. Teos onkin kunnianosoitus käsityöntekijälle mutta samalla se myös tuntuu kunnioittavan käsityöperinnettä.

Näyttely tuntuu ensisilmäyksellä ja toisellakin silmäyksellä olevan ripustuksellisesti rakennettu kokonaisuus, jossa eri taiteilijoiden teokset kokonaisuutena puhuvat eri kieltä kuin yksittäisten teosten tekijät tuntuvat teoksillaan puhuvan itsenäisesti.

Teoksista on löydettävissä elementtejä jota ikään kuin viittaavat toisiinsa esim. Heidi Vasaran ja Elina Ollikaisen ristipistoa muistuttavat jäljet, jotka sulavasti  siirtyvät Merja Salonen Di Giorion abstrakteihin sekatekniikalla tehtyihin maalauksiin, joissa jälki antaa viitteitä matkasta, joka melkein päättyy näyttelyssä RiikkaViininkanojan öljyvärimaalauksiin, jotka muistuttavat selkeästi seinävaatteita kaikessa pelkistetyssä abstraktiudessaan. Näyttelyn päättää kuitenkin selkeät värin pohdinnat, joita Johanna Pihlajaamaa on viivasyövyttänyt ja telannut kuparille.

Loppujen lopuksi syntyy mielikuva, että yksikään näyttelyn teos ei nouse erikseen esille eikä yksikään ole varjossa. Ne synnyttävät harmonisen kokonaisuuden eri tekijöiden lähtökohdista huolimatta tai juuri niiden takia. 

Näyttelyn taiteilijat ovat:

Anna Reetta Pehkonen

Jouni Viljakainen

Antti Hämäläinen

Arto Nurro

Anne Tamminen

Elina Ollikainen

Hannu Kanto

Heidi Vasara

Merja Salonen Di Giorgio

Johanna Pihlajamaa ja

Riikka Viinikanoja

 

 

 

 

 

Imatralla on esillä Kuvataiteilija Ville Huhtasen Maalauksia Kulttuuritalo Virran ylä – ja keskikerroksessa.

Ilahduttavaa rohkeutta on että taiteilija uskaltautuu tuomaan esille näyttelyynsä kaikkea sitä tuotantoa mitä on tehnyt vuosien varrella. Se on paitsi osoitus taiteilijan kyvystä heittäytyä teoksineen esille juuri sellaisena kuin teokset ja tekeminen työhuoneella monesti näyttäytyy, varsinkin kun tuotantoa katsoo monen vuoden aikaviiveellä. Se myös avaa näkymää taiteilijan ajatusprosesseihin ja siihen minkä kautta teokset myöhemmin muovautuvat jonkinlaisiksi. Oman epätäydellisyytensä/ keskeneräisyytensä paljastaminen on rakentavaa ajattelua taiteessa.

Kulttuuritalo Virran yläkerros on se joka tuntuu varsinaiselle näyttelylle ja jossa voi puhua enemmän yhtenäisyyden tunteesta myös näyttelynä.

Ylä- ja keskikerroksen teoksissa yhtenäistä tuntuisi olevan enimmäkseen aihemaailma, joka on miellettävissä mieshegemonian käsittelyksi taiteessa. Kuviksi joissa palomiehet ja poliisit tekevät työtään mutta joissa myös ihmisen päälle heittäytyy aavemaisesti Helikopterin varjo. Huhtasen teoksissa on pääpiirteissään jopa dokumenttarsitinen leima niiden tapahtumakuvausten kautta, jotka pyrkivät kertomaan katsojalleen jotain tarinaksi miellettävää ja elokuvallistakin. Suurin osa teoksista sisältää aimoannoksen visuaalista esittävyyttä joka perustuu ajattelultaan selkeästi havaintoon ja konkreettiseen. Voisi sanoa että havainnon ja konkreettisen muistamiseen visuaalisesti.

Taiteilijan tekstissä teokset on eroteltu harmaasävyisyyden ja värillisyyden perusteella, koska niin näyttäisi olevan ensisilmäyksellä.

Osa teoksista on värillisempiä kuin toiset jotka ovat monokromaattisia harmaine sävyineen.

Huhtasen teosten kohdalla voi puhua enemmän värien aktiivisuudesta ja pasiivisuudesta suhteessa toisiinsa, kuin värikylläisyydestä sinällään, jonka voi ymmärtää hieman pidemmälle vietynä värin maksimaaliseksi intensiteetiksi ja sen tavoitteluksi, jota näissä töissä ei ensisijaisesti näy. Aktiivisuus ja passiivisuus Huhtasen väreissä näyttäytyy mm. siten että Huhtanen on lisännyt mm. pieniä määriä tummaa väriä kokonaan passiivisiin harmaisiin väreihinsä voimistaakseen teoksen tunnelmaa tumma- vaalea kontrastilla.

Huhtasen väreissä on massan tunnetta, joka ohittaa värimaalauksen visuaalisten elementtien valikoimassa. Kompositiota ja ylipäätään teosta tunnutaan enemmän rakennettavan visuaalisen massan kautta. Teokset näyttäisivät olevan enemmän valo kuin väriajattelua tumma-vaalea sävyasteikoineen. Vaikka valo ei poista väriä niin aina kun toisen (valon tai värin) merkitys maalauksen visuaalisessa kuvitteellisessa akselissa kasvaa toisen vähenee. Näin on todennut mm. Sigurd Frosterius kirjassaan Väri ja valo. Kirjoituksia kuvataiteesta 1903 -1950.

Yleisesti sanoen suurin osa maalauksista sijoittuu jonnekkin väri tai valoajattelun välimaastoon, kuten nämäkin.

Yhtä kaikki. Välillä on ilahduttavaa ja kotoista, että taiteilija asettaa esille myöskin ne teoksensa joita ei syystä tai toisesta ole esitellyt näyttelyissä. Joskin on paikallaan myös se, että taiteilija näyttää aika ajoin sen että tuotannossa on myös yhtenäisiä kokonaisuuksia.

Imatran Taidemuseo

Totuuksia -näyttely

25.3 -13.4. 2017

Imatran Taidemuseolla on esillä Etelä-Karjalan Taiteilijaseuran jäsenistön teoksista koottu taidenäyttely. ETKS:ssä on jäseniä toista sataa ja näyttelyssä on esillä vajaa parikymmentä. Näyttelyn on kuratoinut kuvataiteilija Juha Okko tarjottujen töiden perusteella.

Kuraattori kertoo yhdessä EKTSän puheenjohtajan kanssa näyttelyssä näkyvän Imatran taidekoulun linjan, jota hän kuvailee esittäväntaiteen linjaksi. Se on sanottu laajasti.

Näyttelyssä on esillä paljon erilaisia tyylejä, materiaaleja ja visuaalisia eleitä. Totta on, että monet niistä vaikuttavat esittävän ja realistisenkin pohjan omaavilta ja niille onkin yhteistä esittäväntaiteen linja.

Yksityiskohtaisemmin ajateltuna näyttelyn voikin ajatella ammentavan voimaansa osittain realismilta, jonka on ajateltu perinteisesti kuvaavan maailman reaalisia tosiasioita sellaisina kuin ne ovat. Realistisia aiheita on otettu ympäristöstä ja mm. joka päiväisestä arjesta sekä todellisuudesta. Taidesuuntauksena Ranskassa Realismi vaikutti 1848 – 1865 välisenä aikana, jonka jälkeen se levisi ympäri maailmaa. Realismin syntyyn vaikutti romantiikan sekä hirstoriamaalauksen vastustaminen. Teoksia voi pohtia aina nykypäivässä ja suhteessa siihen mistä nykyaikaisen ilmaisutavan juuret ammentavat ja miten ne ovat muuttuneet ajan saatossa.

Näyttelyä kantavat ensinäkemalta muutaman henkilön teosten visuaalinen ilme, josta jääkin mieleen ensisijaisesti se että ne vaikuttavat valokuvapohjaisilta teoksilta, joiden esikuvat ovat kotialbeumeissa tai ns. On the Road -ajatus. Tämän havaintoon perustuvan kuvantekemisen tavan voi nähdä siinä suhteessa poikkeavan aiemmasta Realimista että elävän mallin käyttämisen tarve on vähentynyt muuten visuaalisen kuvan lisääntyessä. Mutta siinä mielessä se on 1800 -luvun realismin kaltaista että näissä teoksissa kuvataan paljon arkea ja arkeen liitettäviä tapahtumia tämän päivän kontekstissa. Näissä näyttelyn teoksissa on selkeää Realismiin pyrkimistä vaikka realistista otetta onkin pyritty rikkomaan joissain teoksissa esim. kuvan venyttämisen ja kuvapinnan litteään tilaan viittaavan abstrahoinnin avulla. Sekin poikkeaa alkuperäisestä Realismin ajatuksesta ja tuo teoksia tähän päivään. Toisaalta myös ns. nykyaikainen aihe esim. ”tyttö nukkumassa huoneessaan” -aihe tuo teoksia tähän päivään.

Erikseen pitää mainita, että vaikka muutamat teokset ovatkin äänekkäämpiä ja tilaa hallitsevia visuaaliselta ilmeeltään niin Paula Humbergin herkät pigmenttivedokset kutsuvat välittömästi pohtimaan teoksen sisältöjä eikä niinkään toteutusta. Humbergin teoksista henkii elämän ja kuoleman tematiikan pohdintaa kauniilla tavalla.

Voi ajatella että näyttelyn joidenkin kuvien kompositioita (sommittelu) on pyritty käyttämään teoksissa hyödyksi, korostamaan valokuvamaisuutta ja / tai valokuvapohjaisuutta maalauksessa, joka muuten on ko. tavalla tehtynä suhteellisen hidasta tekemistä verrattuna valokuvaamiseen.Voi myös ajatella että maalaus tai muu ko. kaltainen taiteen menetelmä antaisi mahdollisuuden harkita enemmän sommittelua kuin kotialbumeihin viittaava snap-shot tunnelma, joka leikkaa kuvattavan kohteen päälaen pois. Maaria Jokimiehen teoksissa ko. ratkaisu on kuitenkin selkeän perusteltua koska ne ovat selvästi arjesta napattujen pinnallistenkin Snap-shot -tilanteiden kuvaamista maalauksen keinoin. Taasen On the Road -tyyppiset kuvat sisältöineen viittaavat enemmän lehtikuvien käyttämiseen teosten pohjana ja silloin ko. rajauksen käyttäminen on ongelmallista, koska kyseinen rajaamisen tapa näyttää lähinnä tarkoituksellisesti valitulta mutta huonosti harkitulta.

Valokuvapohjainen esittämisentapa visuaalisissa kuvissa on ollut jo joitain vuosia paljon käytetty ja suosiossa etenkin nuorilla tekijöillä.

Valokuvapohjaisuus teosten lähteinä viittaa voimakkaasti Fotorealismiin, mutta myös Hyperrealismiin. Näitä kahta käytetään usein synonyymeinä toisilleen niiden näennäisesti pienien eroavaisuuksien vuoksi. Nämä tavat ilmaista voi kuitenkin myös erotella toisistaan lähtökohtaisesti ja voi myös ajatella että Fotorealismi ammentaa lähteensä nimenomaan valokuvista, mutta teosten visuaalisilla eleillä voi olla muitakin päämääriä kuin realismi esim. kuvan osittainen abstrahointi. Hyperrealismin voi taasen ajatella ammentavan voimaansa nimenomaan realismista ja realistisen ilmaisun korostamisesta siten, että kuva vieraantuu tämän vuoksi Realismista koska se korostaa kuvassa esim. kertomuksellisia elementtejä kuten vaikkapa kehonrakentajan pullistuvia suonia, siten, että kuva saa tällä tavalla draamallisia piirteitä ja kuvan voi ajatella olevan juuri siksi enemmän kuin realistinen todellisuuteen tähtäävä ilmaisu.

Tässä näyttelyssä vaikuttaisi sille että yksikään tekijä ei ole kiinnostunut hyperrealistisistä ilmaisutavoista. Nämä tulee erotella toisistaan siksi , että nykyisin on havaittavissa paljon erilaisia taiteellisen ajattelun suuntauksia jotka kuitenkin eroavat jopa huomattavasti toisistaan ajattelumaailmansa suhteen, joka vaikuttaa kuvaan hioutuessaan huomattavasti.

Tapio Mömön nukkekotiin ja rakentamiseen tai / ja katsomiseen liittyvät maalaukset ovat sikäli kiinnostavia, että Mömmö on ottanut käsittelyynsä naistaiteilijohin liitettyjä aiheita kuten nukkekoti, sisältöviittauksineen. Aika näyttää jatkaako ja viekö Mömmö pidemmälle ko. maailman käsittelyä teoksissaan viitaten samalla tytöille kulttuurillisesti ”omistettuun” maailmaan ja mihin suuntaan maalaus kehittyy ajansaatossa ja onko maalaus maalauksena Mömmölle itsessään se jota hän haluaa erikseen pohtia teoksissaan kertomuksellisten elementtien lisäksi. Teoksissa on siihen joitain viitteitä.

Kiinnostava yksityikohta näyttelyssä on Viivi Kiiskisen teos nimeltä LILITH 4 (Life on Dreamhouse- jatkuva teossarja 2017), koska siinä taideteoksen ideaksi on napattu jo pitkään tunnettu IDEA arkitasolta, jossa perheen äiti muunsi barbinukkeja enemmän oikean ihmisen näköisiksi kuin ne ovat. Kotiäidillä oli aluksi ajatuksena tuoda keho-poitiivista ajatusta tyttärilleen nukkeleikkien kautta. Tässä tämä idea on muunnettu taideteokseksi taiteilijan toimesta. Se on kiinnostavaa huolimatta siitä, että teoksen nuket ovat toteutukseltaan kovin keskeneräisen näköisiä, joka voi haitata myös teoksen tulkintaa liian suppeaksi. Kiinnostavaa on myös LILITH -nimi viittaus joka viittaa, kertomusten mukaan, paratiisista karkoitettuun Lilithiin, joka halusi elää paratiisin naisille asetettujen sääntöjen vastaisesti ja karkoitettiinkin kaukaiselle saarelle parittelemaan sikojen kanssa sen vuoksi.

Totuuksia- näyttelyssä näkyy se että tekijät ovat isolta osalta vasta uraansa aloittelevia tekijöitä, joiden ilmaisu ja tapa ilmaista visuaalisten eleiden kautta hakee esittävistä alkutekijöistään huolimatta vielä linjaa. Joukossa on toki poikkeuskin mukana, myös nuoremmanpolven tekijöissä ja näyttely saakin vanhemmanpolven tekijöistä paljon ryhtiä. Joten kokonaisuus on hyvä. Ripustuksellisesti näyttely avautuu katsojalle lähtötilanteessa erilaisena kuin miltä se näyttää poistuttaessa, näyttelystä käsin katsottuna. Se on todella hienosti ratkaistu ripustuksellinen pointti.

EKTS:än näyttely esittää vain häviävän pienen osan alueen ammattitaiteilijoiden tuotannosta ja yleensä tekemisestä, joka on aktiivista ympäri Suomea mutta myös ulkomailla. Tässä näyttelyssä on esillä lähinnä nuorenpolven tekijöiden teoksia. Tämän tyyppisissä kokoelma näyttelyissä pystyisi näkymään taiteellisen kehittymisen kynnyksiä esim. realistisen ilmaisun kontekstista tarkasteltuna. Se kuitekin tarvitsisi todella laajan aineiston josta valita näyttelyn teokset.

Muualla aiheesta ja aiheeseen liittyen

http://tieteentermipankki.fi/wiki/Estetiikka:hyperrealismi

https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/taidehistorian-aikajana/modernismi/1800-luvun-modernismi/realismi

Imatran kaupunki osti taidetta rohkeasti prosenttiperiaatteella uuteen juuri valmistuneeseen teatteritaloon. Taiteilijoiksi valittiin taidegraafikko Reetta Ahonen ja kuvataiteilija Landys Roimola.

Imatran uuden teatteritalon taiteilijoiden teokset sopivat keskenään hyvin yhteen visuaalisen ilmeensa kautta. Ne ovat myös kotonaan uuden teatterirakennuksen arkkitehtuurissa.

Itse rakennus suorastaan houkuttelee asettamaan sekä itsensä että sinne tehdyt kaksi prosenttiperiaatteen teosta tarkasteltavaksi yhdestä nykytaiteen näkökulmasta, joka ainakin kuvataiteessa on saanut jalansijaa. Teatterirakennuksessa nimittäin tuntuu törmäävän yhteen sulaksi kokonaisuudeski ainakin kolmen vuosikymmenen erilaiset rakennustyylit. Tyylit voi ajatella myös rakennustapana tehdä jokin jonkunlaiseksi. Näin voi ajatella myös kuvataiteessa ,että erilaiset tavat tehdä taidetta edustavat jotain tyylisuuntaa nähdä ja rakentaa visuaalista kuvaa esim. grafiikka, piirustus, maalaus jne. ja että nämä tyylit voivat vaihdella ja luontevasti myös vaihtelevat eri aikakausina osittain uudistuen mutta osittain napaten jotain menneisyydestään. Tämän rakennuksen tyylisuunnan voi paikallistaa maallikkonakin ainakin jonnekkin 60-90 luvuille. Rakennuksen voi ajatella ensisijaisesti edustavan nykyaikaisesti retrohenkisyyttä.

Retrohenkisyys kaikkine vinoine ikkunapuineen ja 70-lukua henkivine pääsisäänkäynteineen antaa muuten kulmikkaalle rakennukselle vastapainoa ja pientä hullunkurisuuttta, jota taasen massiiviseksi rakennettu ”torni” tasapainottaa vastakkaisuudellaan. ”Torni” tuntuu kuitenkin ensivaikutelmana hieman ahtaalle tontilleen ja liian massiiviselle suhteessa muihin ympäristön rakennuksiin, mutta toisaalta se tuo rakennukselle intiimiä ja kotoisaa tunnelmaa. Se sulautunee ympäristöönsä ajan kanssa sopivalla tavalla.

Huolimatta monen eri tyylin sekoittumisesta rakennus on kokonaisuutena rauhallinen, joka sopii hyvin pieneen teatteriin jonka houkuttavuus ja huomioarvo kaupunkikuvassa nousee selkeästi aiempaan verrattuna. Kokonaisuudesta huomaa, että taiteilijat ja arkkitehti ovat tehneet jo hyvin varhaisessa suunnittelun vaiheessa yhteistyötä.

Reetta Ahosen teos tuntuu viittaavan Katsushika Hokusain maineikkaaseen teokseen Kanagawan suuri aalto, joka on Japanilaisen taiteen tunnetuimpia teoksia. Viittaus on oivallinen ja antaa tätä kautta ajateltavaa myös sellaisille joilla on taidehistorian tuntemusta. Teoksessa on selkeästi kuvattu aaltoja, joten sen kokemiseen ei tarvitse historian tietämystä.

Teos ja siinä käytetty vanerilevy materiaalina henkii lämpöä ympäristöönsä. Vaikuttaa sille, että Ahonen on pyrkinyt materiaalivalinnoilla ja työstämisen jäljen esille jättämällä pehmentämään muuten voimakkaan graaffisia muotoja. Työstön jäljen jättäminen ei ole välttämätöntä teoksen toimivuuden kannalta katsottuna. Teoksessa on sisällä valaistusta, joka ottaa kontaktia kahvisalin valaisimiin. Sitä kautta lisävalaisun voi ymmärtää. Muuten teoksen sisällä olevat valot tuntuvat turhille. Ne vain häiritsevät ainakin päivälla valoisalla teoksen katsomista.

Jos Ahosen työn haluaa asettaa samaan katsomisentavan viitekehykseen kuin itse rakennuksen niin voi pohtia mennyttä ja ajatella että joissain aiemmissa teoksissaan Ahonen on pyrkinyt perinteisistä grafiikan menetelmistä ulos uudistamaan hyvin tuntemaansa grafiikan menetelmää nostamalla teokseksi itse grafiikanlaatan. Tällä kertaa laatta on muuntautunut relieffiksi eikä sen voi ymmärtää hakevan mistään muusta tekemisentyylistä itselleen mitään. Teos on luontevaa jatkoa Ahosen aiemmalle työskentelylle ja sen aistii teoksesta. Teos itsessään on vastakohtainen pyöreine linjoineen talon arkkitehtuurille ja se täydentää siksi hyvin rakennusta. Eikä siinä ole turhaan lähdetty miettimään mitä on grafiikka tai mitä veisto on. Teos on osa rakennusta itsenäisenä veistoksena.

Myös Landys Roimolan teos toimii hyvin harmonisesti ja täydentävänä vastapainona rakennuksen jykevää kulmikastakin arkkitehtuuria vasten kuten Ahosenkin.

 

Landys Roimolan julkisivuun toteuttama, pisaroista koostuva teos, on juuri se teos, joka nousee ensimmäisenä esiin kaupunkikuvaan ja kutsuu ilmeellään ihmisiä ääreensä lähempää tarkastelua varten. Tässä teos onnistuu erinomaisesti. Se on teknisesti toteutettu graaffisen betonin tekniikalla, jonka jo sinällään voi ajatella etsivän graaffiseen ilmaisuun tyylinä uusia muotoja joita ei perinteisessä grafiikassa ole tunnettu.

Roimolan teos on myös katsottavissa moniosaiseksi relieffiksi. Pisaroissa on kuvattu erilaisia teatteriin liittyviä asioita tragiikasta runouteen. Teos on konkreettisesti hankala nähdä ja sen avautuminen sisällöllisesti voi olla siksi vaikeaa katsojalle. Roimola olikin tehnyt teoksestaan myös kirjallisen selvityksen joka voisi olla esillä jossain muodossa myös jatkuvasti, jos katsoja haluaa tutustua teoksen ajatusmaailmaan tekijän kannalta katsottuna.

Roimolan työssä hieman ihmetyttää, että kirjoitettua teksiä on paikoitellen suorastaan alleviivattu relieffien osien asettelulla ja teoksesta jää väkiselläkin mieleen ”Työtähän me tehrähän”- laatta, komeasti Etelä -Pohjanmaata murtaen. Rakennus kuitenkin sijaitsee Karjalassa ja Imatralla, siksi tuntuu hullulle, että siinä lauseena nostetaan esille Karjalaisille vastakohtaista Etelä-Pohjanmaan murretta ja sitä kautta heimojen todella vastakkaiseksi ajateltua luonnetta. Lauseena se tuntuu olevan tänä päivänä poliittisesti korrekti mutta muuten herättää teatterirakennuksen kyljessä lievää ihmetystä. Toisaalta on kutkuttavaa, että teatterirakennuksen mainos-taulussa on käytetty hienosti Karjalanmurretta, jonka voi ajatella olevan Etelä-Pohjanmaanmurteen kanssa yhdessä jopa pienoinen ylistys murteillemme, joita teoksessa tuntuu kuitenkin oleva useampaakin lajia. Teos on kuitenkin kielellisiin asioihin liittyvistä seikoistaan huolimatta hieno visuaalisen ilmeensä kautta ja se on paljon se.

Nykypäivänä taiteilijan ja näköjään arkkitehdinkin on luontevaa risteillä eri tekemisentapojen sekä tyylien välillä, palata aiempaan ja tutustua uusiin ja kaikkea tältä väliltä. Tätä kautta on mahdollista löytää jotain uutta näkökulmaa myös vanhoihin menetelmiin ja tyyleihin. On mahdollista nähdä toisin silmin. Se on yksi tapa lähestyä taiteen tai arkkitehtuurinkin tekemistä. Tapoja on monia.

Rakennus on teoksineen hyvä paikka Imatralaiselle teatteritaiteelle, joka on ansainnut paikkansa tässä kaikenkarvaisessa maailmassamme. Itse rakennuksessa riittää tutkittavaa monesta tyylillisestä kulmasta katsottuna ja sinne tarkoitettujen taideteosten voi nähdä olevan osa tätä kokonaisuutta sellaisenaan ilman tyyliviittauksiakin. Kokonaisuudesta jää kaikenkaikkiaan hyvä mieli. Toivon että muillekkin.

Tervetuloa! Tämä on ensimmäinen blogimerkintäsi. Muokkaa tai poista tämä, ja aloita kirjoittaminen!