Ville Huhtanen Keräilyerä- harvoin nähtyjä maalauksia Kulttuuritalo Virta 8.8- 31.8.2017

Imatralla on esillä Kuvataiteilija Ville Huhtasen Maalauksia Kulttuuritalo Virran ylä – ja keskikerroksessa.

Ilahduttavaa rohkeutta on että taiteilija uskaltautuu tuomaan esille näyttelyynsä kaikkea sitä tuotantoa mitä on tehnyt vuosien varrella. Se on paitsi osoitus taiteilijan kyvystä heittäytyä teoksineen esille juuri sellaisena kuin teokset ja tekeminen työhuoneella monesti näyttäytyy, varsinkin kun tuotantoa katsoo monen vuoden aikaviiveellä. Se myös avaa näkymää taiteilijan ajatusprosesseihin ja siihen minkä kautta teokset myöhemmin muovautuvat jonkinlaisiksi. Oman epätäydellisyytensä/ keskeneräisyytensä paljastaminen on rakentavaa ajattelua taiteessa.

Kulttuuritalo Virran yläkerros on se joka tuntuu varsinaiselle näyttelylle ja jossa voi puhua enemmän yhtenäisyyden tunteesta myös näyttelynä.

Ylä- ja keskikerroksen teoksissa yhtenäistä tuntuisi olevan enimmäkseen aihemaailma, joka on miellettävissä mieshegemonian käsittelyksi taiteessa. Kuviksi joissa palomiehet ja poliisit tekevät työtään mutta joissa myös ihmisen päälle heittäytyy aavemaisesti Helikopterin varjo. Huhtasen teoksissa on pääpiirteissään jopa dokumenttarsitinen leima niiden tapahtumakuvausten kautta, jotka pyrkivät kertomaan katsojalleen jotain tarinaksi miellettävää ja elokuvallistakin. Suurin osa teoksista sisältää aimoannoksen visuaalista esittävyyttä joka perustuu ajattelultaan selkeästi havaintoon ja konkreettiseen. Voisi sanoa että havainnon ja konkreettisen muistamiseen visuaalisesti.

Taiteilijan tekstissä teokset on eroteltu harmaasävyisyyden ja värillisyyden perusteella, koska niin näyttäisi olevan ensisilmäyksellä.

Osa teoksista on värillisempiä kuin toiset jotka ovat monokromaattisia harmaine sävyineen.

Huhtasen teosten kohdalla voi puhua enemmän värien aktiivisuudesta ja pasiivisuudesta suhteessa toisiinsa, kuin värikylläisyydestä sinällään, jonka voi ymmärtää hieman pidemmälle vietynä värin maksimaaliseksi intensiteetiksi ja sen tavoitteluksi, jota näissä töissä ei ensisijaisesti näy. Aktiivisuus ja passiivisuus Huhtasen väreissä näyttäytyy mm. siten että Huhtanen on lisännyt mm. pieniä määriä tummaa väriä kokonaan passiivisiin harmaisiin väreihinsä voimistaakseen teoksen tunnelmaa tumma- vaalea kontrastilla.

Huhtasen väreissä on massan tunnetta, joka ohittaa värimaalauksen visuaalisten elementtien valikoimassa. Kompositiota ja ylipäätään teosta tunnutaan enemmän rakennettavan visuaalisen massan kautta. Teokset näyttäisivät olevan enemmän valo kuin väriajattelua tumma-vaalea sävyasteikoineen. Vaikka valo ei poista väriä niin aina kun toisen (valon tai värin) merkitys maalauksen visuaalisessa kuvitteellisessa akselissa kasvaa toisen vähenee. Näin on todennut mm. Sigurd Frosterius kirjassaan Väri ja valo. Kirjoituksia kuvataiteesta 1903 -1950.

Yleisesti sanoen suurin osa maalauksista sijoittuu jonnekkin väri tai valoajattelun välimaastoon, kuten nämäkin.

Yhtä kaikki. Välillä on ilahduttavaa ja kotoista, että taiteilija asettaa esille myöskin ne teoksensa joita ei syystä tai toisesta ole esitellyt näyttelyissä. Joskin on paikallaan myös se, että taiteilija näyttää aika ajoin sen että tuotannossa on myös yhtenäisiä kokonaisuuksia.

ETELÄ-kARJALAN TAITEILIJASEURAN NÄYTTELY IMATRAN TAIDEMUSEOLLA 25.3. -13.4.2017

Imatran Taidemuseo

Totuuksia -näyttely

25.3 -13.4. 2017

Imatran Taidemuseolla on esillä Etelä-Karjalan Taiteilijaseuran jäsenistön teoksista koottu taidenäyttely. ETKS:ssä on jäseniä toista sataa ja näyttelyssä on esillä vajaa parikymmentä. Näyttelyn on kuratoinut kuvataiteilija Juha Okko tarjottujen töiden perusteella.

Kuraattori kertoo yhdessä EKTSän puheenjohtajan kanssa näyttelyssä näkyvän Imatran taidekoulun linjan, jota hän kuvailee esittäväntaiteen linjaksi. Se on sanottu laajasti.

Näyttelyssä on esillä paljon erilaisia tyylejä, materiaaleja ja visuaalisia eleitä. Totta on, että monet niistä vaikuttavat esittävän ja realistisenkin pohjan omaavilta ja niille onkin yhteistä esittäväntaiteen linja.

Yksityiskohtaisemmin ajateltuna näyttelyn voikin ajatella ammentavan voimaansa osittain realismilta, jonka on ajateltu perinteisesti kuvaavan maailman reaalisia tosiasioita sellaisina kuin ne ovat. Realistisia aiheita on otettu ympäristöstä ja mm. joka päiväisestä arjesta sekä todellisuudesta. Taidesuuntauksena Ranskassa Realismi vaikutti 1848 – 1865 välisenä aikana, jonka jälkeen se levisi ympäri maailmaa. Realismin syntyyn vaikutti romantiikan sekä hirstoriamaalauksen vastustaminen. Teoksia voi pohtia aina nykypäivässä ja suhteessa siihen mistä nykyaikaisen ilmaisutavan juuret ammentavat ja miten ne ovat muuttuneet ajan saatossa.

Näyttelyä kantavat ensinäkemalta muutaman henkilön teosten visuaalinen ilme, josta jääkin mieleen ensisijaisesti se että ne vaikuttavat valokuvapohjaisilta teoksilta, joiden esikuvat ovat kotialbeumeissa tai ns. On the Road -ajatus. Tämän havaintoon perustuvan kuvantekemisen tavan voi nähdä siinä suhteessa poikkeavan aiemmasta Realimista että elävän mallin käyttämisen tarve on vähentynyt muuten visuaalisen kuvan lisääntyessä. Mutta siinä mielessä se on 1800 -luvun realismin kaltaista että näissä teoksissa kuvataan paljon arkea ja arkeen liitettäviä tapahtumia tämän päivän kontekstissa. Näissä näyttelyn teoksissa on selkeää Realismiin pyrkimistä vaikka realistista otetta onkin pyritty rikkomaan joissain teoksissa esim. kuvan venyttämisen ja kuvapinnan litteään tilaan viittaavan abstrahoinnin avulla. Sekin poikkeaa alkuperäisestä Realismin ajatuksesta ja tuo teoksia tähän päivään. Toisaalta myös ns. nykyaikainen aihe esim. ”tyttö nukkumassa huoneessaan” -aihe tuo teoksia tähän päivään.

Erikseen pitää mainita, että vaikka muutamat teokset ovatkin äänekkäämpiä ja tilaa hallitsevia visuaaliselta ilmeeltään niin Paula Humbergin herkät pigmenttivedokset kutsuvat välittömästi pohtimaan teoksen sisältöjä eikä niinkään toteutusta. Humbergin teoksista henkii elämän ja kuoleman tematiikan pohdintaa kauniilla tavalla.

Voi ajatella että näyttelyn joidenkin kuvien kompositioita (sommittelu) on pyritty käyttämään teoksissa hyödyksi, korostamaan valokuvamaisuutta ja / tai valokuvapohjaisuutta maalauksessa, joka muuten on ko. tavalla tehtynä suhteellisen hidasta tekemistä verrattuna valokuvaamiseen.Voi myös ajatella että maalaus tai muu ko. kaltainen taiteen menetelmä antaisi mahdollisuuden harkita enemmän sommittelua kuin kotialbumeihin viittaava snap-shot tunnelma, joka leikkaa kuvattavan kohteen päälaen pois. Maaria Jokimiehen teoksissa ko. ratkaisu on kuitenkin selkeän perusteltua koska ne ovat selvästi arjesta napattujen pinnallistenkin Snap-shot -tilanteiden kuvaamista maalauksen keinoin. Taasen On the Road -tyyppiset kuvat sisältöineen viittaavat enemmän lehtikuvien käyttämiseen teosten pohjana ja silloin ko. rajauksen käyttäminen on ongelmallista, koska kyseinen rajaamisen tapa näyttää lähinnä tarkoituksellisesti valitulta mutta huonosti harkitulta.

Valokuvapohjainen esittämisentapa visuaalisissa kuvissa on ollut jo joitain vuosia paljon käytetty ja suosiossa etenkin nuorilla tekijöillä.

Valokuvapohjaisuus teosten lähteinä viittaa voimakkaasti Fotorealismiin, mutta myös Hyperrealismiin. Näitä kahta käytetään usein synonyymeinä toisilleen niiden näennäisesti pienien eroavaisuuksien vuoksi. Nämä tavat ilmaista voi kuitenkin myös erotella toisistaan lähtökohtaisesti ja voi myös ajatella että Fotorealismi ammentaa lähteensä nimenomaan valokuvista, mutta teosten visuaalisilla eleillä voi olla muitakin päämääriä kuin realismi esim. kuvan osittainen abstrahointi. Hyperrealismin voi taasen ajatella ammentavan voimaansa nimenomaan realismista ja realistisen ilmaisun korostamisesta siten, että kuva vieraantuu tämän vuoksi Realismista koska se korostaa kuvassa esim. kertomuksellisia elementtejä kuten vaikkapa kehonrakentajan pullistuvia suonia, siten, että kuva saa tällä tavalla draamallisia piirteitä ja kuvan voi ajatella olevan juuri siksi enemmän kuin realistinen todellisuuteen tähtäävä ilmaisu.

Tässä näyttelyssä vaikuttaisi sille että yksikään tekijä ei ole kiinnostunut hyperrealistisistä ilmaisutavoista. Nämä tulee erotella toisistaan siksi , että nykyisin on havaittavissa paljon erilaisia taiteellisen ajattelun suuntauksia jotka kuitenkin eroavat jopa huomattavasti toisistaan ajattelumaailmansa suhteen, joka vaikuttaa kuvaan hioutuessaan huomattavasti.

Tapio Mömön nukkekotiin ja rakentamiseen tai / ja katsomiseen liittyvät maalaukset ovat sikäli kiinnostavia, että Mömmö on ottanut käsittelyynsä naistaiteilijohin liitettyjä aiheita kuten nukkekoti, sisältöviittauksineen. Aika näyttää jatkaako ja viekö Mömmö pidemmälle ko. maailman käsittelyä teoksissaan viitaten samalla tytöille kulttuurillisesti ”omistettuun” maailmaan ja mihin suuntaan maalaus kehittyy ajansaatossa ja onko maalaus maalauksena Mömmölle itsessään se jota hän haluaa erikseen pohtia teoksissaan kertomuksellisten elementtien lisäksi. Teoksissa on siihen joitain viitteitä.

Kiinnostava yksityikohta näyttelyssä on Viivi Kiiskisen teos nimeltä LILITH 4 (Life on Dreamhouse- jatkuva teossarja 2017), koska siinä taideteoksen ideaksi on napattu jo pitkään tunnettu IDEA arkitasolta, jossa perheen äiti muunsi barbinukkeja enemmän oikean ihmisen näköisiksi kuin ne ovat. Kotiäidillä oli aluksi ajatuksena tuoda keho-poitiivista ajatusta tyttärilleen nukkeleikkien kautta. Tässä tämä idea on muunnettu taideteokseksi taiteilijan toimesta. Se on kiinnostavaa huolimatta siitä, että teoksen nuket ovat toteutukseltaan kovin keskeneräisen näköisiä, joka voi haitata myös teoksen tulkintaa liian suppeaksi. Kiinnostavaa on myös LILITH -nimi viittaus joka viittaa, kertomusten mukaan, paratiisista karkoitettuun Lilithiin, joka halusi elää paratiisin naisille asetettujen sääntöjen vastaisesti ja karkoitettiinkin kaukaiselle saarelle parittelemaan sikojen kanssa sen vuoksi.

Totuuksia- näyttelyssä näkyy se että tekijät ovat isolta osalta vasta uraansa aloittelevia tekijöitä, joiden ilmaisu ja tapa ilmaista visuaalisten eleiden kautta hakee esittävistä alkutekijöistään huolimatta vielä linjaa. Joukossa on toki poikkeuskin mukana, myös nuoremmanpolven tekijöissä ja näyttely saakin vanhemmanpolven tekijöistä paljon ryhtiä. Joten kokonaisuus on hyvä. Ripustuksellisesti näyttely avautuu katsojalle lähtötilanteessa erilaisena kuin miltä se näyttää poistuttaessa, näyttelystä käsin katsottuna. Se on todella hienosti ratkaistu ripustuksellinen pointti.

EKTS:än näyttely esittää vain häviävän pienen osan alueen ammattitaiteilijoiden tuotannosta ja yleensä tekemisestä, joka on aktiivista ympäri Suomea mutta myös ulkomailla. Tässä näyttelyssä on esillä lähinnä nuorenpolven tekijöiden teoksia. Tämän tyyppisissä kokoelma näyttelyissä pystyisi näkymään taiteellisen kehittymisen kynnyksiä esim. realistisen ilmaisun kontekstista tarkasteltuna. Se kuitekin tarvitsisi todella laajan aineiston josta valita näyttelyn teokset.

Muualla aiheesta ja aiheeseen liittyen

http://tieteentermipankki.fi/wiki/Estetiikka:hyperrealismi

https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/taidehistorian-aikajana/modernismi/1800-luvun-modernismi/realismi

IMATRAN UUSI TEATTERITALO

Imatran kaupunki osti taidetta rohkeasti prosenttiperiaatteella uuteen juuri valmistuneeseen teatteritaloon. Taiteilijoiksi valittiin taidegraafikko Reetta Ahonen ja kuvataiteilija Landys Roimola.

Imatran uuden teatteritalon taiteilijoiden teokset sopivat keskenään hyvin yhteen visuaalisen ilmeensa kautta. Ne ovat myös kotonaan uuden teatterirakennuksen arkkitehtuurissa.

Itse rakennus suorastaan houkuttelee asettamaan sekä itsensä että sinne tehdyt kaksi prosenttiperiaatteen teosta tarkasteltavaksi yhdestä nykytaiteen näkökulmasta, joka ainakin kuvataiteessa on saanut jalansijaa. Teatterirakennuksessa nimittäin tuntuu törmäävän yhteen sulaksi kokonaisuudeski ainakin kolmen vuosikymmenen erilaiset rakennustyylit. Tyylit voi ajatella myös rakennustapana tehdä jokin jonkunlaiseksi. Näin voi ajatella myös kuvataiteessa ,että erilaiset tavat tehdä taidetta edustavat jotain tyylisuuntaa nähdä ja rakentaa visuaalista kuvaa esim. grafiikka, piirustus, maalaus jne. ja että nämä tyylit voivat vaihdella ja luontevasti myös vaihtelevat eri aikakausina osittain uudistuen mutta osittain napaten jotain menneisyydestään. Tämän rakennuksen tyylisuunnan voi paikallistaa maallikkonakin ainakin jonnekkin 60-90 luvuille. Rakennuksen voi ajatella ensisijaisesti edustavan nykyaikaisesti retrohenkisyyttä.

Retrohenkisyys kaikkine vinoine ikkunapuineen ja 70-lukua henkivine pääsisäänkäynteineen antaa muuten kulmikkaalle rakennukselle vastapainoa ja pientä hullunkurisuuttta, jota taasen massiiviseksi rakennettu ”torni” tasapainottaa vastakkaisuudellaan. ”Torni” tuntuu kuitenkin ensivaikutelmana hieman ahtaalle tontilleen ja liian massiiviselle suhteessa muihin ympäristön rakennuksiin, mutta toisaalta se tuo rakennukselle intiimiä ja kotoisaa tunnelmaa. Se sulautunee ympäristöönsä ajan kanssa sopivalla tavalla.

Huolimatta monen eri tyylin sekoittumisesta rakennus on kokonaisuutena rauhallinen, joka sopii hyvin pieneen teatteriin jonka houkuttavuus ja huomioarvo kaupunkikuvassa nousee selkeästi aiempaan verrattuna. Kokonaisuudesta huomaa, että taiteilijat ja arkkitehti ovat tehneet jo hyvin varhaisessa suunnittelun vaiheessa yhteistyötä.

Reetta Ahosen teos tuntuu viittaavan Katsushika Hokusain maineikkaaseen teokseen Kanagawan suuri aalto, joka on Japanilaisen taiteen tunnetuimpia teoksia. Viittaus on oivallinen ja antaa tätä kautta ajateltavaa myös sellaisille joilla on taidehistorian tuntemusta. Teoksessa on selkeästi kuvattu aaltoja, joten sen kokemiseen ei tarvitse historian tietämystä.

Teos ja siinä käytetty vanerilevy materiaalina henkii lämpöä ympäristöönsä. Vaikuttaa sille, että Ahonen on pyrkinyt materiaalivalinnoilla ja työstämisen jäljen esille jättämällä pehmentämään muuten voimakkaan graaffisia muotoja. Työstön jäljen jättäminen ei ole välttämätöntä teoksen toimivuuden kannalta katsottuna. Teoksessa on sisällä valaistusta, joka ottaa kontaktia kahvisalin valaisimiin. Sitä kautta lisävalaisun voi ymmärtää. Muuten teoksen sisällä olevat valot tuntuvat turhille. Ne vain häiritsevät ainakin päivälla valoisalla teoksen katsomista.

Jos Ahosen työn haluaa asettaa samaan katsomisentavan viitekehykseen kuin itse rakennuksen niin voi pohtia mennyttä ja ajatella että joissain aiemmissa teoksissaan Ahonen on pyrkinyt perinteisistä grafiikan menetelmistä ulos uudistamaan hyvin tuntemaansa grafiikan menetelmää nostamalla teokseksi itse grafiikanlaatan. Tällä kertaa laatta on muuntautunut relieffiksi eikä sen voi ymmärtää hakevan mistään muusta tekemisentyylistä itselleen mitään. Teos on luontevaa jatkoa Ahosen aiemmalle työskentelylle ja sen aistii teoksesta. Teos itsessään on vastakohtainen pyöreine linjoineen talon arkkitehtuurille ja se täydentää siksi hyvin rakennusta. Eikä siinä ole turhaan lähdetty miettimään mitä on grafiikka tai mitä veisto on. Teos on osa rakennusta itsenäisenä veistoksena.

Myös Landys Roimolan teos toimii hyvin harmonisesti ja täydentävänä vastapainona rakennuksen jykevää kulmikastakin arkkitehtuuria vasten kuten Ahosenkin.

 

Landys Roimolan julkisivuun toteuttama, pisaroista koostuva teos, on juuri se teos, joka nousee ensimmäisenä esiin kaupunkikuvaan ja kutsuu ilmeellään ihmisiä ääreensä lähempää tarkastelua varten. Tässä teos onnistuu erinomaisesti. Se on teknisesti toteutettu graaffisen betonin tekniikalla, jonka jo sinällään voi ajatella etsivän graaffiseen ilmaisuun tyylinä uusia muotoja joita ei perinteisessä grafiikassa ole tunnettu.

Roimolan teos on myös katsottavissa moniosaiseksi relieffiksi. Pisaroissa on kuvattu erilaisia teatteriin liittyviä asioita tragiikasta runouteen. Teos on konkreettisesti hankala nähdä ja sen avautuminen sisällöllisesti voi olla siksi vaikeaa katsojalle. Roimola olikin tehnyt teoksestaan myös kirjallisen selvityksen joka voisi olla esillä jossain muodossa myös jatkuvasti, jos katsoja haluaa tutustua teoksen ajatusmaailmaan tekijän kannalta katsottuna.

Roimolan työssä hieman ihmetyttää, että kirjoitettua teksiä on paikoitellen suorastaan alleviivattu relieffien osien asettelulla ja teoksesta jää väkiselläkin mieleen ”Työtähän me tehrähän”- laatta, komeasti Etelä -Pohjanmaata murtaen. Rakennus kuitenkin sijaitsee Karjalassa ja Imatralla, siksi tuntuu hullulle, että siinä lauseena nostetaan esille Karjalaisille vastakohtaista Etelä-Pohjanmaan murretta ja sitä kautta heimojen todella vastakkaiseksi ajateltua luonnetta. Lauseena se tuntuu olevan tänä päivänä poliittisesti korrekti mutta muuten herättää teatterirakennuksen kyljessä lievää ihmetystä. Toisaalta on kutkuttavaa, että teatterirakennuksen mainos-taulussa on käytetty hienosti Karjalanmurretta, jonka voi ajatella olevan Etelä-Pohjanmaanmurteen kanssa yhdessä jopa pienoinen ylistys murteillemme, joita teoksessa tuntuu kuitenkin oleva useampaakin lajia. Teos on kuitenkin kielellisiin asioihin liittyvistä seikoistaan huolimatta hieno visuaalisen ilmeensä kautta ja se on paljon se.

Nykypäivänä taiteilijan ja näköjään arkkitehdinkin on luontevaa risteillä eri tekemisentapojen sekä tyylien välillä, palata aiempaan ja tutustua uusiin ja kaikkea tältä väliltä. Tätä kautta on mahdollista löytää jotain uutta näkökulmaa myös vanhoihin menetelmiin ja tyyleihin. On mahdollista nähdä toisin silmin. Se on yksi tapa lähestyä taiteen tai arkkitehtuurinkin tekemistä. Tapoja on monia.

Rakennus on teoksineen hyvä paikka Imatralaiselle teatteritaiteelle, joka on ansainnut paikkansa tässä kaikenkarvaisessa maailmassamme. Itse rakennuksessa riittää tutkittavaa monesta tyylillisestä kulmasta katsottuna ja sinne tarkoitettujen taideteosten voi nähdä olevan osa tätä kokonaisuutta sellaisenaan ilman tyyliviittauksiakin. Kokonaisuudesta jää kaikenkaikkiaan hyvä mieli. Toivon että muillekkin.