Taidebunkkeri
Juha Allan Ekholm
Post Mortem (Isäni muistolle)
4 – 22.12.2017
Siitolankatu 2, Imatra
ma, to ka pe klo 10-16
ti ja ke klo 10-21.00
la- su suljettu
”Näyttelyn nimi tarkoittaa (lat.) kuolemanjälkeistä tai ruumiinavausta. Kuvainnollisesti tai leikkimielisesti sillä tarkoitetaan myös epäonnistumisen jälkeen tehtyä asiain arviointia.”, kerrotaan Juha Allan Ekholmin näyttelyn saatteeksi Taidebunkkerin näyttelylle.
Teoskokonaisuus on ollut esillä muuallakin ja se koostuu jokainen näyttelytila kerrallaan aina uusiutuneena, niin myös Taidebunkkeriin.
Tematiikka on yleismaailmallinen viittauksenaan kuolemanjälkeisyyteen ja kukkivine puun oksineen se on myös paljon käytetty kyseisessä kontekstissa.
Tämä siitä huolimatta, että teoksilla ja tekijällä on henkilökohtainen suhde näyttelyssä oleviin valokuviin ja tekstin perusteella henkilökohtaisuus on merkityksellinen pointti näyttelyssä.
Ehkä se onkin kuitenkin vain yksi pointeista.
Tässä näyttelyssä kirjoitettu teksti onkin oleellinen osa näyttelyn sisältöä ja se antaakin kuville ajatuksia huomattavan paljon.
Vähän jää miettimään, että ehkä liikaakin?
tai sitten ei?
Jos teoksia tarkastelee vain kuvina, ilman tekstiä, kuvien tilasuhde betoniseen kylmään kellaritilaan lisää teosten sisällöllistä vaikutelmaa.
Ne ovat kuin dokumentteja, asiakirjoja jostain vanhasta. Ehkäpä ne ovat puliukkojen talosta poimittuja ja kosteuden rypistämiä autenttisia muistoja taiteilijan luomina kuvina.
Mielikuvistaan huolimatta ne ovat valokuvia, yhden ihmisen elämän traagisuudesta ja sen paljaudesta, mutta myös elämän loppumisesta. Siitä miten kuolema on meihin kaikkiin kirjoitettu, joskus angstisellakin tavalla.
Jään miettimään olivatko kukkivat puun oksat tarpeellisia kerronnan kannalta ajateltuna vai ovatko ne pelkkä naiivi viittaus?
Se on taiteilijan ratkaisu, joka jollain tavalla voi ajatella myös viittaavan anteeksiantamiseen, joka joskus on kuolemassa läsnä.
Naiivista viitteestä huolimatta lopullinen päätelmäni näyttelystä on kuitenkin toinen, sillä näyttely herättää loppujen lopuksi kokonaisuutena ajatuksia moneen suuntaan pienestä ilmaisullisesta ratkaisustaan huolimatta.
Se herättää tunteen ehkäpä jostain jo kadotetusta ja jostain jonka voi antaa anteeksi, kun on sen aika.
Loppujen lopuksi voi ajatella, että tunnetta eivät kaikki loppuun hiotut, siistit ja viimeisen päälle viimeistellyt näyttelyt synnytä, joten Ekhomin näyttely on vaikuttava omalla tavallaan.
Sitä pohtii vielä näyttelytilasta lähdettyäkin, ainakin hetken.
Se riittää.