Imatran Taidemuseo
Totuuksia -näyttely
25.3 -13.4. 2017
Imatran Taidemuseolla on esillä Etelä-Karjalan Taiteilijaseuran jäsenistön teoksista koottu taidenäyttely. ETKS:ssä on jäseniä toista sataa ja näyttelyssä on esillä vajaa parikymmentä. Näyttelyn on kuratoinut kuvataiteilija Juha Okko tarjottujen töiden perusteella.
Kuraattori kertoo yhdessä EKTSän puheenjohtajan kanssa näyttelyssä näkyvän Imatran taidekoulun linjan, jota hän kuvailee esittäväntaiteen linjaksi. Se on sanottu laajasti.
Näyttelyssä on esillä paljon erilaisia tyylejä, materiaaleja ja visuaalisia eleitä. Totta on, että monet niistä vaikuttavat esittävän ja realistisenkin pohjan omaavilta ja niille onkin yhteistä esittäväntaiteen linja.
Yksityiskohtaisemmin ajateltuna näyttelyn voikin ajatella ammentavan voimaansa osittain realismilta, jonka on ajateltu perinteisesti kuvaavan maailman reaalisia tosiasioita sellaisina kuin ne ovat. Realistisia aiheita on otettu ympäristöstä ja mm. joka päiväisestä arjesta sekä todellisuudesta. Taidesuuntauksena Ranskassa Realismi vaikutti 1848 – 1865 välisenä aikana, jonka jälkeen se levisi ympäri maailmaa. Realismin syntyyn vaikutti romantiikan sekä hirstoriamaalauksen vastustaminen. Teoksia voi pohtia aina nykypäivässä ja suhteessa siihen mistä nykyaikaisen ilmaisutavan juuret ammentavat ja miten ne ovat muuttuneet ajan saatossa.
Näyttelyä kantavat ensinäkemalta muutaman henkilön teosten visuaalinen ilme, josta jääkin mieleen ensisijaisesti se että ne vaikuttavat valokuvapohjaisilta teoksilta, joiden esikuvat ovat kotialbeumeissa tai ns. On the Road -ajatus. Tämän havaintoon perustuvan kuvantekemisen tavan voi nähdä siinä suhteessa poikkeavan aiemmasta Realimista että elävän mallin käyttämisen tarve on vähentynyt muuten visuaalisen kuvan lisääntyessä. Mutta siinä mielessä se on 1800 -luvun realismin kaltaista että näissä teoksissa kuvataan paljon arkea ja arkeen liitettäviä tapahtumia tämän päivän kontekstissa. Näissä näyttelyn teoksissa on selkeää Realismiin pyrkimistä vaikka realistista otetta onkin pyritty rikkomaan joissain teoksissa esim. kuvan venyttämisen ja kuvapinnan litteään tilaan viittaavan abstrahoinnin avulla. Sekin poikkeaa alkuperäisestä Realismin ajatuksesta ja tuo teoksia tähän päivään. Toisaalta myös ns. nykyaikainen aihe esim. ”tyttö nukkumassa huoneessaan” -aihe tuo teoksia tähän päivään.
Erikseen pitää mainita, että vaikka muutamat teokset ovatkin äänekkäämpiä ja tilaa hallitsevia visuaaliselta ilmeeltään niin Paula Humbergin herkät pigmenttivedokset kutsuvat välittömästi pohtimaan teoksen sisältöjä eikä niinkään toteutusta. Humbergin teoksista henkii elämän ja kuoleman tematiikan pohdintaa kauniilla tavalla.
Voi ajatella että näyttelyn joidenkin kuvien kompositioita (sommittelu) on pyritty käyttämään teoksissa hyödyksi, korostamaan valokuvamaisuutta ja / tai valokuvapohjaisuutta maalauksessa, joka muuten on ko. tavalla tehtynä suhteellisen hidasta tekemistä verrattuna valokuvaamiseen.Voi myös ajatella että maalaus tai muu ko. kaltainen taiteen menetelmä antaisi mahdollisuuden harkita enemmän sommittelua kuin kotialbumeihin viittaava snap-shot tunnelma, joka leikkaa kuvattavan kohteen päälaen pois. Maaria Jokimiehen teoksissa ko. ratkaisu on kuitenkin selkeän perusteltua koska ne ovat selvästi arjesta napattujen pinnallistenkin Snap-shot -tilanteiden kuvaamista maalauksen keinoin. Taasen On the Road -tyyppiset kuvat sisältöineen viittaavat enemmän lehtikuvien käyttämiseen teosten pohjana ja silloin ko. rajauksen käyttäminen on ongelmallista, koska kyseinen rajaamisen tapa näyttää lähinnä tarkoituksellisesti valitulta mutta huonosti harkitulta.
Valokuvapohjainen esittämisentapa visuaalisissa kuvissa on ollut jo joitain vuosia paljon käytetty ja suosiossa etenkin nuorilla tekijöillä.
Valokuvapohjaisuus teosten lähteinä viittaa voimakkaasti Fotorealismiin, mutta myös Hyperrealismiin. Näitä kahta käytetään usein synonyymeinä toisilleen niiden näennäisesti pienien eroavaisuuksien vuoksi. Nämä tavat ilmaista voi kuitenkin myös erotella toisistaan lähtökohtaisesti ja voi myös ajatella että Fotorealismi ammentaa lähteensä nimenomaan valokuvista, mutta teosten visuaalisilla eleillä voi olla muitakin päämääriä kuin realismi esim. kuvan osittainen abstrahointi. Hyperrealismin voi taasen ajatella ammentavan voimaansa nimenomaan realismista ja realistisen ilmaisun korostamisesta siten, että kuva vieraantuu tämän vuoksi Realismista koska se korostaa kuvassa esim. kertomuksellisia elementtejä kuten vaikkapa kehonrakentajan pullistuvia suonia, siten, että kuva saa tällä tavalla draamallisia piirteitä ja kuvan voi ajatella olevan juuri siksi enemmän kuin realistinen todellisuuteen tähtäävä ilmaisu.
Tässä näyttelyssä vaikuttaisi sille että yksikään tekijä ei ole kiinnostunut hyperrealistisistä ilmaisutavoista. Nämä tulee erotella toisistaan siksi , että nykyisin on havaittavissa paljon erilaisia taiteellisen ajattelun suuntauksia jotka kuitenkin eroavat jopa huomattavasti toisistaan ajattelumaailmansa suhteen, joka vaikuttaa kuvaan hioutuessaan huomattavasti.
Tapio Mömön nukkekotiin ja rakentamiseen tai / ja katsomiseen liittyvät maalaukset ovat sikäli kiinnostavia, että Mömmö on ottanut käsittelyynsä naistaiteilijohin liitettyjä aiheita kuten nukkekoti, sisältöviittauksineen. Aika näyttää jatkaako ja viekö Mömmö pidemmälle ko. maailman käsittelyä teoksissaan viitaten samalla tytöille kulttuurillisesti ”omistettuun” maailmaan ja mihin suuntaan maalaus kehittyy ajansaatossa ja onko maalaus maalauksena Mömmölle itsessään se jota hän haluaa erikseen pohtia teoksissaan kertomuksellisten elementtien lisäksi. Teoksissa on siihen joitain viitteitä.
Kiinnostava yksityikohta näyttelyssä on Viivi Kiiskisen teos nimeltä LILITH 4 (Life on Dreamhouse- jatkuva teossarja 2017), koska siinä taideteoksen ideaksi on napattu jo pitkään tunnettu IDEA arkitasolta, jossa perheen äiti muunsi barbinukkeja enemmän oikean ihmisen näköisiksi kuin ne ovat. Kotiäidillä oli aluksi ajatuksena tuoda keho-poitiivista ajatusta tyttärilleen nukkeleikkien kautta. Tässä tämä idea on muunnettu taideteokseksi taiteilijan toimesta. Se on kiinnostavaa huolimatta siitä, että teoksen nuket ovat toteutukseltaan kovin keskeneräisen näköisiä, joka voi haitata myös teoksen tulkintaa liian suppeaksi. Kiinnostavaa on myös LILITH -nimi viittaus joka viittaa, kertomusten mukaan, paratiisista karkoitettuun Lilithiin, joka halusi elää paratiisin naisille asetettujen sääntöjen vastaisesti ja karkoitettiinkin kaukaiselle saarelle parittelemaan sikojen kanssa sen vuoksi.
Totuuksia- näyttelyssä näkyy se että tekijät ovat isolta osalta vasta uraansa aloittelevia tekijöitä, joiden ilmaisu ja tapa ilmaista visuaalisten eleiden kautta hakee esittävistä alkutekijöistään huolimatta vielä linjaa. Joukossa on toki poikkeuskin mukana, myös nuoremmanpolven tekijöissä ja näyttely saakin vanhemmanpolven tekijöistä paljon ryhtiä. Joten kokonaisuus on hyvä. Ripustuksellisesti näyttely avautuu katsojalle lähtötilanteessa erilaisena kuin miltä se näyttää poistuttaessa, näyttelystä käsin katsottuna. Se on todella hienosti ratkaistu ripustuksellinen pointti.
EKTS:än näyttely esittää vain häviävän pienen osan alueen ammattitaiteilijoiden tuotannosta ja yleensä tekemisestä, joka on aktiivista ympäri Suomea mutta myös ulkomailla. Tässä näyttelyssä on esillä lähinnä nuorenpolven tekijöiden teoksia. Tämän tyyppisissä kokoelma näyttelyissä pystyisi näkymään taiteellisen kehittymisen kynnyksiä esim. realistisen ilmaisun kontekstista tarkasteltuna. Se kuitekin tarvitsisi todella laajan aineiston josta valita näyttelyn teokset.
Muualla aiheesta ja aiheeseen liittyen
http://tieteentermipankki.fi/wiki/Estetiikka:hyperrealismi
https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/taidehistorian-aikajana/modernismi/1800-luvun-modernismi/realismi