Imatralla on esillä Kuvataiteilija Ville Huhtasen Maalauksia Kulttuuritalo Virran ylä – ja keskikerroksessa.
Ilahduttavaa rohkeutta on että taiteilija uskaltautuu tuomaan esille näyttelyynsä kaikkea sitä tuotantoa mitä on tehnyt vuosien varrella. Se on paitsi osoitus taiteilijan kyvystä heittäytyä teoksineen esille juuri sellaisena kuin teokset ja tekeminen työhuoneella monesti näyttäytyy, varsinkin kun tuotantoa katsoo monen vuoden aikaviiveellä. Se myös avaa näkymää taiteilijan ajatusprosesseihin ja siihen minkä kautta teokset myöhemmin muovautuvat jonkinlaisiksi. Oman epätäydellisyytensä/ keskeneräisyytensä paljastaminen on rakentavaa ajattelua taiteessa.
Kulttuuritalo Virran yläkerros on se joka tuntuu varsinaiselle näyttelylle ja jossa voi puhua enemmän yhtenäisyyden tunteesta myös näyttelynä.
Ylä- ja keskikerroksen teoksissa yhtenäistä tuntuisi olevan enimmäkseen aihemaailma, joka on miellettävissä mieshegemonian käsittelyksi taiteessa. Kuviksi joissa palomiehet ja poliisit tekevät työtään mutta joissa myös ihmisen päälle heittäytyy aavemaisesti Helikopterin varjo. Huhtasen teoksissa on pääpiirteissään jopa dokumenttarsitinen leima niiden tapahtumakuvausten kautta, jotka pyrkivät kertomaan katsojalleen jotain tarinaksi miellettävää ja elokuvallistakin. Suurin osa teoksista sisältää aimoannoksen visuaalista esittävyyttä joka perustuu ajattelultaan selkeästi havaintoon ja konkreettiseen. Voisi sanoa että havainnon ja konkreettisen muistamiseen visuaalisesti.
Taiteilijan tekstissä teokset on eroteltu harmaasävyisyyden ja värillisyyden perusteella, koska niin näyttäisi olevan ensisilmäyksellä.
Osa teoksista on värillisempiä kuin toiset jotka ovat monokromaattisia harmaine sävyineen.
Huhtasen teosten kohdalla voi puhua enemmän värien aktiivisuudesta ja pasiivisuudesta suhteessa toisiinsa, kuin värikylläisyydestä sinällään, jonka voi ymmärtää hieman pidemmälle vietynä värin maksimaaliseksi intensiteetiksi ja sen tavoitteluksi, jota näissä töissä ei ensisijaisesti näy. Aktiivisuus ja passiivisuus Huhtasen väreissä näyttäytyy mm. siten että Huhtanen on lisännyt mm. pieniä määriä tummaa väriä kokonaan passiivisiin harmaisiin väreihinsä voimistaakseen teoksen tunnelmaa tumma- vaalea kontrastilla.
Huhtasen väreissä on massan tunnetta, joka ohittaa värimaalauksen visuaalisten elementtien valikoimassa. Kompositiota ja ylipäätään teosta tunnutaan enemmän rakennettavan visuaalisen massan kautta. Teokset näyttäisivät olevan enemmän valo kuin väriajattelua tumma-vaalea sävyasteikoineen. Vaikka valo ei poista väriä niin aina kun toisen (valon tai värin) merkitys maalauksen visuaalisessa kuvitteellisessa akselissa kasvaa toisen vähenee. Näin on todennut mm. Sigurd Frosterius kirjassaan Väri ja valo. Kirjoituksia kuvataiteesta 1903 -1950.
Yleisesti sanoen suurin osa maalauksista sijoittuu jonnekkin väri tai valoajattelun välimaastoon, kuten nämäkin.
Yhtä kaikki. Välillä on ilahduttavaa ja kotoista, että taiteilija asettaa esille myöskin ne teoksensa joita ei syystä tai toisesta ole esitellyt näyttelyissä. Joskin on paikallaan myös se, että taiteilija näyttää aika ajoin sen että tuotannossa on myös yhtenäisiä kokonaisuuksia.