Imatran kaupunki osti taidetta rohkeasti prosenttiperiaatteella uuteen juuri valmistuneeseen teatteritaloon. Taiteilijoiksi valittiin taidegraafikko Reetta Ahonen ja kuvataiteilija Landys Roimola.
Imatran uuden teatteritalon taiteilijoiden teokset sopivat keskenään hyvin yhteen visuaalisen ilmeensa kautta. Ne ovat myös kotonaan uuden teatterirakennuksen arkkitehtuurissa.
Itse rakennus suorastaan houkuttelee asettamaan sekä itsensä että sinne tehdyt kaksi prosenttiperiaatteen teosta tarkasteltavaksi yhdestä nykytaiteen näkökulmasta, joka ainakin kuvataiteessa on saanut jalansijaa. Teatterirakennuksessa nimittäin tuntuu törmäävän yhteen sulaksi kokonaisuudeski ainakin kolmen vuosikymmenen erilaiset rakennustyylit. Tyylit voi ajatella myös rakennustapana tehdä jokin jonkunlaiseksi. Näin voi ajatella myös kuvataiteessa ,että erilaiset tavat tehdä taidetta edustavat jotain tyylisuuntaa nähdä ja rakentaa visuaalista kuvaa esim. grafiikka, piirustus, maalaus jne. ja että nämä tyylit voivat vaihdella ja luontevasti myös vaihtelevat eri aikakausina osittain uudistuen mutta osittain napaten jotain menneisyydestään. Tämän rakennuksen tyylisuunnan voi paikallistaa maallikkonakin ainakin jonnekkin 60-90 luvuille. Rakennuksen voi ajatella ensisijaisesti edustavan nykyaikaisesti retrohenkisyyttä.
Retrohenkisyys kaikkine vinoine ikkunapuineen ja 70-lukua henkivine pääsisäänkäynteineen antaa muuten kulmikkaalle rakennukselle vastapainoa ja pientä hullunkurisuuttta, jota taasen massiiviseksi rakennettu ”torni” tasapainottaa vastakkaisuudellaan. ”Torni” tuntuu kuitenkin ensivaikutelmana hieman ahtaalle tontilleen ja liian massiiviselle suhteessa muihin ympäristön rakennuksiin, mutta toisaalta se tuo rakennukselle intiimiä ja kotoisaa tunnelmaa. Se sulautunee ympäristöönsä ajan kanssa sopivalla tavalla.
Huolimatta monen eri tyylin sekoittumisesta rakennus on kokonaisuutena rauhallinen, joka sopii hyvin pieneen teatteriin jonka houkuttavuus ja huomioarvo kaupunkikuvassa nousee selkeästi aiempaan verrattuna. Kokonaisuudesta huomaa, että taiteilijat ja arkkitehti ovat tehneet jo hyvin varhaisessa suunnittelun vaiheessa yhteistyötä.
Reetta Ahosen teos tuntuu viittaavan Katsushika Hokusain maineikkaaseen teokseen Kanagawan suuri aalto, joka on Japanilaisen taiteen tunnetuimpia teoksia. Viittaus on oivallinen ja antaa tätä kautta ajateltavaa myös sellaisille joilla on taidehistorian tuntemusta. Teoksessa on selkeästi kuvattu aaltoja, joten sen kokemiseen ei tarvitse historian tietämystä.
Teos ja siinä käytetty vanerilevy materiaalina henkii lämpöä ympäristöönsä. Vaikuttaa sille, että Ahonen on pyrkinyt materiaalivalinnoilla ja työstämisen jäljen esille jättämällä pehmentämään muuten voimakkaan graaffisia muotoja. Työstön jäljen jättäminen ei ole välttämätöntä teoksen toimivuuden kannalta katsottuna. Teoksessa on sisällä valaistusta, joka ottaa kontaktia kahvisalin valaisimiin. Sitä kautta lisävalaisun voi ymmärtää. Muuten teoksen sisällä olevat valot tuntuvat turhille. Ne vain häiritsevät ainakin päivälla valoisalla teoksen katsomista.
Jos Ahosen työn haluaa asettaa samaan katsomisentavan viitekehykseen kuin itse rakennuksen niin voi pohtia mennyttä ja ajatella että joissain aiemmissa teoksissaan Ahonen on pyrkinyt perinteisistä grafiikan menetelmistä ulos uudistamaan hyvin tuntemaansa grafiikan menetelmää nostamalla teokseksi itse grafiikanlaatan. Tällä kertaa laatta on muuntautunut relieffiksi eikä sen voi ymmärtää hakevan mistään muusta tekemisentyylistä itselleen mitään. Teos on luontevaa jatkoa Ahosen aiemmalle työskentelylle ja sen aistii teoksesta. Teos itsessään on vastakohtainen pyöreine linjoineen talon arkkitehtuurille ja se täydentää siksi hyvin rakennusta. Eikä siinä ole turhaan lähdetty miettimään mitä on grafiikka tai mitä veisto on. Teos on osa rakennusta itsenäisenä veistoksena.
Myös Landys Roimolan teos toimii hyvin harmonisesti ja täydentävänä vastapainona rakennuksen jykevää kulmikastakin arkkitehtuuria vasten kuten Ahosenkin.
Landys Roimolan julkisivuun toteuttama, pisaroista koostuva teos, on juuri se teos, joka nousee ensimmäisenä esiin kaupunkikuvaan ja kutsuu ilmeellään ihmisiä ääreensä lähempää tarkastelua varten. Tässä teos onnistuu erinomaisesti. Se on teknisesti toteutettu graaffisen betonin tekniikalla, jonka jo sinällään voi ajatella etsivän graaffiseen ilmaisuun tyylinä uusia muotoja joita ei perinteisessä grafiikassa ole tunnettu.
Roimolan teos on myös katsottavissa moniosaiseksi relieffiksi. Pisaroissa on kuvattu erilaisia teatteriin liittyviä asioita tragiikasta runouteen. Teos on konkreettisesti hankala nähdä ja sen avautuminen sisällöllisesti voi olla siksi vaikeaa katsojalle. Roimola olikin tehnyt teoksestaan myös kirjallisen selvityksen joka voisi olla esillä jossain muodossa myös jatkuvasti, jos katsoja haluaa tutustua teoksen ajatusmaailmaan tekijän kannalta katsottuna.
Roimolan työssä hieman ihmetyttää, että kirjoitettua teksiä on paikoitellen suorastaan alleviivattu relieffien osien asettelulla ja teoksesta jää väkiselläkin mieleen ”Työtähän me tehrähän”- laatta, komeasti Etelä -Pohjanmaata murtaen. Rakennus kuitenkin sijaitsee Karjalassa ja Imatralla, siksi tuntuu hullulle, että siinä lauseena nostetaan esille Karjalaisille vastakohtaista Etelä-Pohjanmaan murretta ja sitä kautta heimojen todella vastakkaiseksi ajateltua luonnetta. Lauseena se tuntuu olevan tänä päivänä poliittisesti korrekti mutta muuten herättää teatterirakennuksen kyljessä lievää ihmetystä. Toisaalta on kutkuttavaa, että teatterirakennuksen mainos-taulussa on käytetty hienosti Karjalanmurretta, jonka voi ajatella olevan Etelä-Pohjanmaanmurteen kanssa yhdessä jopa pienoinen ylistys murteillemme, joita teoksessa tuntuu kuitenkin oleva useampaakin lajia. Teos on kuitenkin kielellisiin asioihin liittyvistä seikoistaan huolimatta hieno visuaalisen ilmeensä kautta ja se on paljon se.
Nykypäivänä taiteilijan ja näköjään arkkitehdinkin on luontevaa risteillä eri tekemisentapojen sekä tyylien välillä, palata aiempaan ja tutustua uusiin ja kaikkea tältä väliltä. Tätä kautta on mahdollista löytää jotain uutta näkökulmaa myös vanhoihin menetelmiin ja tyyleihin. On mahdollista nähdä toisin silmin. Se on yksi tapa lähestyä taiteen tai arkkitehtuurinkin tekemistä. Tapoja on monia.
Rakennus on teoksineen hyvä paikka Imatralaiselle teatteritaiteelle, joka on ansainnut paikkansa tässä kaikenkarvaisessa maailmassamme. Itse rakennuksessa riittää tutkittavaa monesta tyylillisestä kulmasta katsottuna ja sinne tarkoitettujen taideteosten voi nähdä olevan osa tätä kokonaisuutta sellaisenaan ilman tyyliviittauksiakin. Kokonaisuudesta jää kaikenkaikkiaan hyvä mieli. Toivon että muillekkin.