When sustainability becomes embedded not only in artistic content but also in funding and institutional frameworks, a crucial question arises: where does the boundary lie between artistic freedom and societal responsibility?

Themes of sustainable development shape art not only at the level of subject matter, but increasingly within the structures through which art is produced, funded, and presented. Practices based on reused materials often become intertwined with expectations that subtly reshape the artist’s position. Sustainability turns into a criterion that influences which projects are considered relevant, fundable, and visible.
At this point, the role of the artist shifts. The artist is no longer only a maker, but also a carrier of meaning—and sometimes even a symbol of structural change. While the intention may be positive, this framework can restrict artistic diversity. Not all art fits within sustainability discourse, nor should it. Yet institutional systems may begin to favor certain forms of expression at the expense of others.
Paradoxically, artistic freedom may be weakened precisely at the moment when responsibility and future-oriented thinking are most strongly emphasized. If sustainability becomes a predefined framework, there is a risk that art turns into an instrument rather than an independent mode of thought. The role of art, however, is not to reinforce established models, but to retain the capacity to disrupt them.

For this reason, the relationship between art and sustainability should be approached as an open process rather than a fixed program. The artist’s responsibility is not to be flawless, but to be perceptive. Artistic freedom does not mean detachment from society, but the ability to examine it without predetermined answers.
Ultimately, the question is not whether art can be sustainable, but whether it is allowed to remain unfinished, contradictory, and difficult to define—even when the future is discussed in earnest.

Intro:
The use of reused materials in art is often perceived as an unambiguously responsible choice. In reality, it is entangled with contradictions that reveal the complex relationship between art, politics, and sustainability.

When an artist works with reused materials and seeks to engage with the idea of sustainable development through their work, they inevitably enter a space where aesthetics, ethics, and politics intersect. This intersection cannot be approached as neutral: material choices are always statements, even when they are not explicitly framed as such.

The use of reused materials in art is commonly understood as an inherently “good” act. It signals responsibility, ecological awareness, and a desire to act differently from a consumption-driven mainstream. At the same time, it contains a paradox: art that aims to question overconsumption is still produced within a system that prioritizes visibility, production, and the constant demand for novelty. A work that critiques material excess may nonetheless become part of the art market, exhibition circuits, or collections—thus participating in the very structures it seeks to comment on.

Reuse in art is not merely a technical or material solution, but a linguistic and political gesture. It shifts attention away from “pure” and controlled materials toward those that have already been lived with, used, and often rendered invisible. In this context, material is no longer a neutral surface for expression but an active carrier of meaning. At the same time, the artist relinquishes a degree of control: reused materials bring with them histories, traces, and contingencies that cannot be fully domesticated.

The paradox also emerges in the role of the artist. When working in the name of sustainability, artists may be expected to embody moral consistency or even serve as ethical exemplars. The artist can easily become a symbolic figure representing a “correct” way of acting. This places a burden on both art and artist that may narrow artistic freedom. The idea of sustainability—originally oriented toward diversity and long-term thinking—can turn into a norm that defines what kind of art is considered acceptable.

Yet it is precisely within this tension that art’s potential resides. Art does not solve the problems of sustainability, but it can make their contradictions visible. It can reveal how difficult it is to act ethically within systems built on fundamentally different premises. Art that employs reused materials does not offer answers; it poses questions: what does responsibility mean in a world where no action is entirely innocent?

Perhaps the essential task is to accept that art grounded in reuse exists in a permanent state of contradiction. This does not weaken the work; it makes it more honest. The paradox is not a problem to be resolved, but a space in which thinking can move more freely. It is precisely there that art has the capacity to exert influence

Some-esittely (suomi)

Kuvataiteilija, opettaja, kolmannen sektorin ammattilainen ja kriitikko pohtii blogissaan taiteen, yhdistystoiminnan ja avoimuuden merkitystä. Kirjoittaa myös kuvataidekritiikkejä silloin tällöin.

Lue, miksi rehellisyys ja selkeys voivat olla vahvuus myös ”neuroepätyypillisyyssyystä”.

Social preview (English)

A visual artist, educator, third-sector professional, and critic reflects on the importance of art, association work, and transparency. Occasionally writes art critiques as well. Discover why honesty and clarity can be a strength, even from a ”neurodivergent” perspective

”How does the past shape the future of the arts? Explore how transparency, collaboration, and fair structures can empower artists and communities worldwide. Read more in my latest blog post.”

The world of artist associations and networks is complex, and understanding how past structures have functioned can help guide the future. Experience shows that when smaller, parallel groups are formed alongside main organizations—often to access specific resources or funding—this can unintentionally create tension and imbalance.

Resources like spaces, materials, and staff time may end up supporting a select group rather than the broader artist community. Important annual events can be dominated by invited artists outside the core membership, leaving original members sidelined.

Transparency, clear decision-making processes, and well-defined roles are essential to prevent these dynamics. Open communication, documented agreements, and adherence to democratic procedures are not bureaucratic hurdles—they protect the integrity of the organization and its mission.

By examining these historical patterns, artist communities can better understand how structures shape participation and opportunity. Reflecting on the past allows us to design organizations that genuinely support all members, foster collaboration, and strengthen the position of artists in society.

Societal Question:
How can the arts ensure openness and equitable participation when shaping the structures that influence creativity, access, and visibility?

Imatralla nimenomaan oli hyvä taideopetus. Väitän, että Amk:n ja Yamk:n takia myös lasten ja nuorten kuvataidekoulussa, jossa annettiin taiteen laajan oppimäärän mukaista opetusta vielä muutama vuosi sitten. Kaikki nuo on nyt lopetettu täältä sekä ammattikoulun matkailupuoli.

Matkailualan ammattiopetuksen kanssa oltaisiin voitu tehdä yhteistyötä ja olisi voinut olla uusi kukoistus molemmille aloille täällä Itäisessä Suomessa, etenkin nyt kun lähirajamme on kiinni se oltaisiin voitu kääntää helpommin rajan voitoksi kuin tappioksi.

Täällähän oli turismia ihan reippaasti, jo entuudestaan ja sille rakentunut ympäristö. Se tosin perustui, melkein kokonaan, vain ansaitsemiselle ja taloudelle.

Tai no, samapa tuo, ollaan raadollisen rehellisiä. Se perustui vain taloudelle. Täällä oli kauppoja, johon ei kerta kaikkiaan voinut edes kuvitella menevänsä paikallisena. Niissä ei ollut mitään kiinnostavaa tai tarpeellista.

Siksi varmasti myös itäturistit viilettivät kauppareissun jälkeen muualle kaikkine Lidlin ja Prisman juustonyssyköineen, mutta erityisesti kiire oli pois ja nopeaa sillä LandRover kuskilla, joka ei tarvitse sitä juustonyssykkää mihinkään. Ei sitten yhtään mihinkään.

Itsekkin Suomalaisena toki bensapumpulle jonottelin, rajatolpan kautta, noiden autojen keskellä pikkuisella vanhalla, mutta hyvin ketterällä Toyotallani. Joskus ihan nauratti, miten erilaisessa porukassa sitä usein oli siinä jonossa virttyneissä verkkareissa Calvin Kleinin Unisex parfymin ja bensan höyryjen sekoittuessa hajuelimissäni.

Nyt on savuavat rauniot, jotka pitäisi tuhkan palanen kerrallaan katsoa uudelleen.

Mä itse olen kuvataiteilijana tehnyt eri alojen kanssa yhteistyötä nyt muutamia vuosia taide ja media-alan koulutuksessa kouluttajana ja ihan hyvin onnistuu. Toki alkuunsa oli tietty vaikeaa, kun piti rakentaa speksejä ja koen, että se onnistuu kulttuurilähtöisesti vain jos kulttuurintekijät osallistuvat siihen itsenään, omana alana.

Tämä työ ei sijaitse Imatralla, ikävä kyllä, eikä edes kovin lähellä ja se on vielä ikävämpää ja tämäkin työ voi muuttua kun sen raamit puristetaan ahtaiksi.

Kulttuurintekijän näkökulmasta asiat muuttuvat koko ajan vain enemmän merkityksettömiksi ja pimeiksi kuiluiksi, jossa vain rahalla ja teholla on väliä.

Itse muutin tänne Imatralle perheeni kanssa taidekoulun takia aikoinaan ja jäin työn takia.

Se mikä täällä ja muuallakin
Suomessa on kaikkein vaikeinta on juuri nuo asenteet ylipäätään kulttuuria ja sen tekemistä kohtaan.

Kulttuurin pitäisi muka perustua rahalle ja vain sille. Pitäisi olla jokin maata mullistava, brändätty palvelu tai tuote mitä myydään ja se tuote ja palvelu jotenkin aateloituu sen odotetun ja tavoitellun kasvavan rahavirran kiilto silmissä ja se ideana kannustaa sitä rahaa tekemään yötä päivää tehokkaasti ja varmasti.

Miten ihmeessä kulttuuri voisi edes perustua sille?

Täytyy ilmeisesti palata ihan aakkosiin ja kertoa mitä kulttuurilla tarkoitetaan. Mikä on sanan kulttuuri merkitys?

Kulttuuri kuitenkin on = kaikki se mitä me ihmiset olemme ja millaiseksi me tämän ympäristömme teemme. Eihän sille ole yhtä nimeä ja brändiä edes olemassa tosi elämässä.

Ei ole olemassakaan, jotain elitiiä, joka jotenkin on ”se kulttuuri”. Saatikka ”kulttuurin tekijä”.

Kulttuuria ollaan me ja niin kauan kun päättäjät EI sitä ymmärrä aidosti, oikeasti ja käytännössä ollaan pahoinvoinnin tiellä.

Totta kait ihmiset suuttuu ja on vihaisia sekä turhautuneita, jos tämä asia koko ajan sivuutetaan ja päättäjät antavat ymmärtää että vaikkapa joku Apteekki ja joku epämääräinen kulttuuri on jotenkin napit vastakkain.

Suomi on Euroopan rikkaimpia maita. Mutta ihmiset voi huonosti, koska kaikkialla puhutaan VAAN rahasta ja tekokkuudesta sekä kasvusta sen ympärillä, nyt kun sitä rahaa on kuitenkin niin paljon, että ollaan Euroopan rikkaimpia maita.

Se on ihan mielipuolista.

Kulttuuri ollaan ME ihmiset ja meidän itse rakentama maailma meidän ympärillä, siihen kuuluu inhimillinen, kaikki se monivärinen ja muotoinen inhimillisyys heikkouksineen päivineen ja tämän kaiken yhdistetyt ulottuvuudet mitä meissä on. TODELLAKIN KAIKKI kuten kaikki luovuus, tavat, perinteet, taide, tiede jne. Niistä syntyy niitä yleisiä virtoja, joka on elävää elämää.

Elanto ja sen hankkiminen on välttämättömyys, pysyä hengissä, jonka pitäisi rakentua kestävän ja eheän kulttuurin päälle turvaksi ihmisten hyvinvoinnille.

Nyt yritämme jotenkin masokistisesti, henkemme hädässä, itseämme kuristaen, tehdä Ihan päinvastoin. Yritämme pakottaa sen elävän virtaavan elämän tehotuotannoksi, yhä vain tehokkaammaksi, joksikin jolla on jokin välineellinen hintalappu.

Tiedämme tämän kaiken ja tiedämme, että se luo pahoinvointia. Miksi, emme muuta sitä?

Claude Levi –Strauss jo sanoi näin, eri sanoin ja yleisemmällä tasolla, kulttuurintutkijana aikoinaan. Minusta tämä on edelleen varsin kelvollinen ajatus ja voi ajatella edelleen niin, että talous sekä elinkeinotoiminta on kulttuurin vastapari.

Toki kulttuurista voi syntyä myös elinkeinoa, eikä vastaparisuudenidea sitä mitenkää poista.

SKENAARIO: INTOHIMO AMMATTI, JOSTA VOI TULLA MYÖS ELINKEIN

Kieltäytykää taiteilijat tekemästä palkatonta/korvauksetonta työtä, jos sitä ylimielisesti tarjotaan teille tehtäväksi.

Hulluimmillaan esim. taiteilijalle on tarjottu kunnalta ilmaista asuntoa sitä vastaan, että taiteilija tekee markkinointityötä kunnan hyväksi taiteellisen työn kautta.

Tämän tyyppisiä esimerkkejä on lukemattomia.

On lukemattomia määriä taidehankkeita, missä taiteilijoiden osuus hankkeen kuluista rahallallisena korvauksena mitattuna on mitättömän pieni ja suurin osa hankeavustuksesta käytännössä menee palkkana hankkeen yhdelle työntekijälle, joka hallinnoi ja toteuttaa omia visioitaan hankkeen tavoitteiden ja suunnitelman kautta.

Työ on työtä ja on eri asia tehdä vapaaehtoistyötä oman alan tai oman taiteellisen työn eduksi, kuin suostua tekemään palkatta jotain alan osaamista vaativaa työtä, josta jollekulle maksetaan, jopa siinä ihan vierelläsi.

Olen vuosien varrella törmännyt lukuisiin tilanteisiin missä toimitaan juuri näin, heikoimmassa asemassa olevaa voidaan pahimmillaan painostaa tekemään palkatta työtä, jota joku tekee korvausta vastaan vieressä ja korvaus on vielä hyvä.

Pahimmillaan taiteilijoiden tekemälle työlle (josta maksetaan) määrittelee raameja ns.epäviralliset tahot, jotka eivät ole edes vastuussa vaatimustensa seurauksista esim. Pienen kunnan innovoiva kunnanhallitus tai joskus pahimmillaan kollegasi jossain kuntien ja kaupunkien taidehankkeissa tai jopa työkaverisi on se, joka sitä ilmaiseksi tehtävää työtä sinulle ”tarjoaa” tai siihen yrittää pahimmillaan painostaa. Tällainen työ tai työkaveri tai kollega tai joku muu taho käyttää hyväksi sinua VAIN omista ja vain itsestään johtuvista syistä.

Kyseiset tahot eivät aina ymmärrä mitä innovaatioista tai pinttyneistä toimintatavoista seuraa, mutta usein asia myös ymmärretään ja se on ammattia halventavaa ja vähättelevää ajattelua. Tuntuu surulliselle, että koen tarpeelliseksi puhua tästä. Moni ahketa, reipas ja lähimmäiserakas ihminen ei usko ihmisten voivan toimi näin huonolla tavalla. Niin vain kuitenkin näyttää monesti olevan.

Nämä yllä olevat ovat tietenkin yleisiä esimerkkejä kaikesta siitä palkattomasta työstä mitä tällä alalla tehdään.

Eikä tämä, ikävä kyllä, koske vain tätä alaa, tämä koskee muitakin aloja, missä työtä on tarjolla vähän, syystä tai toisesta tai kun työtä ylipäätään on tarjolla pätkissä sekä osa-aikaisena.

Näillä aloilla, käytännössä kaikkialla työelämässä, ihmiset, joilla on kokoaikainen työ tai muuten hyva asema  ovat myös kovilla tai ainakin kuvittelevat olevansa kovilla, sillä sehän on suhteellinen asia ja tietenkin ja riippuu kokemuksesta, jonka ihminen tuntee ja tietää. Joskus ihminen on empatiakyvytön, hän ei näe  tai välitä vielä vaikeampaa asemaa tai pitää sitä jotenkin huonommassa asemassa  olevan omana syynä.  Juuri nämä ihmiset voivat sortua kyseiseen toimintaan.

Se ei tee toimintaa oikeksi. Eikä tarkoitus pyhitä keinoja.

Se luo työpahoinvointia (molemmissa ansaintamalleissa) ja huonoa palvelun laatua, joka näkyy siinä mitä tulee ”uunista ulos”.

Toisaalta taas työtä se on vapaaehtoistyökin, joka on yhteiseen hyvään pyrkivää työtä, jota tekevät juuri ne ahkerat, intohimoisesti alaansa suhtautuvat ja yhteisöllisyyteen pyrkivät ihmiset, mutta vapaaehtoistyö yhdistysten kautta ei suinkaan ole tarkoitettu eikä ole kanava teettää palkatta työt esim.tuottaa kuntalaisille kulttuuripalveluja. Nyt kun jotkut kunnat harkitsevat, että kulttuuripalveluja tuottaisivat osuuskunnat, se kannattaa harkita tarkkaan lähteekö siihen mukaan ja jos lähtee, miten se työn tekemisen ja teettämisen malli sitten määritellään lopulta määrittelee juuri sinun elantosi.

Kun teet palkatta/korvauksetta työn, josta toiselle maksetaan, osallistut itse omalla toiminnallasi siihen, että alan toimeentulo on heikkoa.

Se heikentää alan ammatin arvostusta ja estää toimeentulon hankkimisen edellytyksiä.

Se johtaa pahimmillaan huonoon laatuun näissä töissä mitä tehdään palkatta, se syö motivaation ja ennen kaikkea se vie ammattiylpeyden kun teet palkatta työtä.

Lisäksi juuri näiden asioiden takia kuka tahansa voi väittää olevansa Kuvataiteilija ja hallitsevansa alan toiminnan.

Etenkin nyt kun meidän kaikkien Suomalaisten sosiaaliturva on menossa erittäin heikoksi on tärkeää kieltäytyä tekemästä palkatta työtä, joka liittyy ammattiin ja josta muutenkin maksetaan, jollekulle, ehkä juuri sille vieressäsi olevalle ”työkaverille” tai kollegalle.

Vapaaehtoistyö on eri asia.

Itse alan olemaan yllämainittujen syiden takia osuuskuntatoiminnan kannalla, mutta niin, että se on katsottu osuuskunnan jäsenten etua vahvasti painottaen.

Voi syntyä myös vahva Ay toiminta, joka katsoo asioita kulttuurialan tarpeista käsin. Se on mahdollisuus.

Osuuskunnista voi syntyä myös liiketoimintaa, joka on kannattavaa ja jopa liiketoimintaa mikä on arvoperusteista. Sepä muuttaisi paljon maailmaa mitä katsotaan tuottavuuden ja tehokkuuden silmälaseilla lähes poikkeuksetta tänä päivänä.

Tässä on kuitenkin iso riski, minkä kulttuuriala voi joutua tekemään isona massana. Se riski piilee siinä, että osuuskuntatoiminta on käytännössä bisnesselämän ”rikkuri” samaan tyyliin kun ammattiyhdistysliikkeisiin kuulumaton henkilö, joka tekee lakon aikaan ”sinunkin työsi”. Toisaalta osuuskuntatoiminta ei ole uhka terveelle yritystoiminnalle, joka on rakennettu kestävälle pohjalle. Eikä se vie kenenkään töitä vaan luo uusia toimintamalleja.

Siltikään ei voi tietää mitä tulevaisuus oikeasti tuo, mutta jos tämä kaikki yhdistyy alan rakennemuutokseen tulevaisuus voi olla parempi, kuin nykyisyys.

Tiivistelmä:

Opettajakoulutuksessa ja tulevaisuuden oppimisessa kyky reflektoida on tärkeässä asemassa, mikäli ihmistä halutaan yhteiskuntaan osallistuvia ja aktiivisia ihmisiä. Reflektiivisiä taitoja harjoitellaan nykyisin jo koulutuksen perusasteilla. Se kehittyy aikuisena monissa ympäristöissä ja on siksi erilaista erilaisilla ihmisillä. Keskityn tässä esseiden sarjassa kuvataiteilijantyöhön ja sen ammatilliseen viitekehykseen sekä sen rinnastamiseen kuvataidepedagogien/kuvataideopettajan työhön. Kirjoitukseni koskettelee muuttuvaa opetustyön maailmaa suhteessa kuvataitelijan työn luonteeseen.

Yhteiskunnan tasolla opettamista voi ajatella monella tavalla. Tässä ajassa on täysin selvää, että yhteiskunnan yksi tavoite on tällä hetkellä muuttaa palvelujen tuottamisen rakennetta ja suunta on siirtää palvelujen tuotantoa joko yksityiselle tai kolmannelle sektorille opetuspalvelujen tuottamisessa.

Opettajan työn luonne on muuttumassa sen vuoksi. Sen luonteen muuttumisessa piilevät myös tämän opettamisen tuottamisen – näkökulman muutoksen aiheuttamat riskit. Opettajan ammattitaidon voi nähdä tulevaisuudessa kehittyvän perusopetustyön kautta alan erityisomaamista vaativan opetussuunnitelmatyön osaajaksi. Nykyisessä opetusmaailmassa opettaja tai se, joka opettaa on selkeästi uran alkuvaiheessa valmentajan roolissa perusopetustyössä tuntiohjauksen ja sen suunnittelun tasolla. Vaikuttaa sille, että tätä opetuksen tasoa tarjoillaan nyt kuvataiteilijoille ja myös muille alojen ammattilaisille ja asiantuntijoille. Tämä on iso muutos nykyiseen verrattuna. Sen voi nähdä sekä mahdollisuutena että uhkana. Sen voi nähdä myös uutta tuovana muutoksena tai entisen toistona jo nyt ennen kuin varsinaista muutosta on edes tapahtunut.

Käsittelen näissä esseissäni mm. näitä asioita ja toivonkin tämän sarjan olevan keskustelun avaus.

Olen itse toiminut kuvataiteilijana vuodesta 2001 lähtien ja opettanut samanaikaisesti tuntiopetustehtävissä urani alusta asti. Olen myös toiminut taidekentällä  taideyhdistystoiminnassa monissa eri rooleissa aina yhdistyksen rivijäsenestä yhdistyksen puheenjohtajaksi asti ja monissa muissa tehtävissä vuosien varrella.

Minulle on herännyt viimeisten vuosien aikana syvä huoli alasta ja haluaisin että taiteilijan työstä keskusteltaisiin laajemmin ja vielä entistä enemmän. Sen perustavana voimana on yhdistystoiminta ja sen erilaiset kuviot jotka vaikuttavat laajasti ihan tavallisten taiteilijoiden arkeen.

Alasta voi myös ”ottaa oppia” mikäli Suomessa yhä useammin halutaan käyttää kolmatta sektoria palvelujen tuottajina yhteiskunnan tuottamien palveluiden rinnalla.

Alalla on olemassa vankka kokemus siitä, mitä kolmas sektori on ja miten se vaikuttaa siellä toimiviin käytännössä. Sen voisi rinnastaa johonkin tulevaisuuden visioon ja ennustukseen jossa kolmannen sektorin toimintamalli olisi yleistä arkea laajassa mitassa yhteiskunnan palveluiden tuottajan roolissa. Toimintamallit näissä rooleissa luovat voimakkaasti sitä käytäntöä jossa eletään, kuten jo saimme kokea vanhusten palveluiden yhteydessä ihan äskettäin kun niistä nousi kohu. Käytännössä oli kyse siitä, että voiko ja pitääkö ja missä määrin voiton tavoittelun -päämäärä ohjaa toimintamalleja palvelujen tuotannossa.

Julkaisen aiheesta 10 esseen sarjan täällä blogissani. Tässä tämän sarja aloitus sen tiivistelmän muodossa.

Muualla aiheesta:

Luettu 25.3.2019  https://www.kuntaliitto.fi/ajankohtaista/2019/uusi-laki-nostaa-kunnallisen-kulttuuritoiminnan-profiilia?fbclid=IwAR1OA555SiGM2JPvKhsp2JyGQ9z8usJAzPStaSG_SFjiBvE-PTLzHv_RPgo