Kun kestävyyden ideasta tulee osa taiteen rakenteita ja rahoitusta, nousee esiin kysymys: missä kulkee taiteilijan vapauden ja yhteiskunnallisen vastuun raja?
Jatka lukemista ”Osa 2: Taiteilijan vastuu, vapaus ja näkyvyyden rakenteet”
Kategoria: Esseitä
Osa 1: Taide, uusiomateriaali ja kestävyyden paradoksi
Ingressi:
Uusiomateriaalien käyttö taiteessa mielletään usein yksiselitteisesti vastuulliseksi valinnaksi. Todellisuudessa siihen kietoutuu ristiriitoja, jotka paljastavat taiteen, politiikan ja kestävän kehityksen monimutkaisen suhteen.
Kun taiteilija käyttää uusiomateriaaleja ja pyrkii teostensa kautta osallistumaan kestävän kehityksen ideaan, hän astuu väistämättä alueelle, jossa estetiikka, etiikka ja politiikka risteävät. Tätä risteystä ei voi ohittaa neutraalina: materiaalivalinnat ovat aina myös kannanottoja, vaikka niitä ei sellaisiksi nimettäisi.
Uusiomateriaalien käyttö taiteessa nähdään usein itsestään selvästi ”hyvänä” tekona. Se viestii vastuullisuudesta, ekologisesta tietoisuudesta ja halusta toimia toisin kuin kulutuskeskeinen valtavirta. Samalla siihen sisältyy kuitenkin paradoksi: taide, joka pyrkii kyseenalaistamaan ylikulutusta, syntyy silti osana järjestelmää, jossa näkyvyys, tuotanto ja jatkuva uutuuden vaatimus ovat keskiössä.
Teos, joka kritisoi materiaalista yltäkylläisyyttä, saattaa päätyä osaksi markkinaa, näyttelykiertoa tai kokoelmaa – ja näin osaksi samaa rakennetta, jota se pyrkii kommentoimaan.
Uusiokäyttö taiteessa ei ole vain tekninen tai materiaalinen ratkaisu, vaan kielellinen ja poliittinen ele. Se siirtää huomion pois ”puhtaasta” ja kontrolloidusta materiaalista kohti jo elettyä, käytettyä ja usein näkymättömäksi jäänyttä. Tällöin materiaali ei ole neutraali alusta ilmaisulle, vaan aktiivinen merkitysten kantaja. Samalla taiteilija luopuu osasta hallintaa: uusiomateriaali tuo mukanaan historian, jälkiä ja sattumaa, joita ei voi täysin kesyttää.
Paradoksi syntyy myös taiteilijan roolista. Kun taiteilija toimii kestävyyden nimissä, häneltä saatetaan odottaa moraalista johdonmukaisuutta ja jopa esimerkillisyyttä. Taiteilijasta tulee helposti symbolinen hahmo, jonka oletetaan edustavan ”oikeanlaista” tapaa toimia. Tämä asettaa taiteelle ja tekijälle paineen, joka voi kaventaa taiteellista vapautta. Kestävyyden idea, joka itsessään pyrkii moninaisuuteen ja pitkään aikajänteeseen, voi kääntyä normiksi, joka määrittää, millainen taide on hyväksyttävää.
Samalla juuri tässä jännitteessä piilee taiteen mahdollisuus. Taide ei ratkaise kestävyyden ongelmia, mutta se voi tehdä niiden ristiriidat näkyviksi. Se voi paljastaa, miten vaikeaa on toimia eettisesti järjestelmässä, joka on rakennettu toisin. Uusiomateriaaleja käyttävä taide ei ole vastaus, vaan kysymys: mitä tarkoittaa vastuullisuus maailmassa, jossa mikään toiminta ei ole täysin viatonta?
Ehkä olennaista on hyväksyä se, että uusiomateriaaleihin nojaava taide elää jatkuvassa ristiriidassa. Se ei tee taiteesta heikompaa, vaan rehellisempää. Paradoksi ei ole ongelma, joka pitäisi ratkaista, vaan tila, jossa ajattelu voi liikkua vapaammin.
Juuri siellä taiteella on mahdollisuus vaikuttaa.
Kertooko menneisyys tulevaisuuden suunnan taidekentällä?
Osa 1
Olen ollut taidekentän ja yhdistystoiminnan parissa pitkään. Välillä aktiivisesti, välillä hiljaisempana. Juuri tämä etäisyys ja ajallinen perspektiivi ovat antaneet tilaa nähdä asioita hieman laajemmassa kehyksessä – ei yksittäisten tapahtumien tai henkilöiden kautta, vaan rakenteina, jotka toistuvat yllättävän samankaltaisina ajasta ja paikasta riippumatta.
Taidekentällä yhdistykset, hankkeet ja erilaiset toiminnalliset rakenteet ovat välttämättömiä.
Ilman niitä ei synny tiloja, näyttelyitä, verkostoja eikä jatkuvuutta. Samalla juuri näissä rakenteissa piilee myös haaste, josta puhutaan yllättävän vähän: se, miten rinnakkaiset toimijat ja epäselvät vastuut voivat ajan myötä alkaa syödä toistensa edellytyksiä.
Yhdistystoiminta perustuu luottamukseen, vapaaehtoisuuteen ja yhteiseen hyvään. Kun tämän rinnalle syntyy uusia rakenteita – esimerkiksi erillisiä yhdistyksiä, hankkeita tai rahoituskanavia – tarkoitus voi olla hyvä ja käytännöllinen. Ongelmia syntyy silloin, jos avoimuus, läpinäkyvyys ja demokraattinen päätöksenteko eivät pysy mukana kehityksessä. Tällöin toiminta voi huomaamatta alkaa vinoutua: resurssit, tilat, näkyvyys ja mahdollisuudet kasaantuvat pienelle piirille, vaikka ne on alun perin tarkoitettu laajemmalle yhteisölle.
Usein tällaiset tilanteet eivät synny pahantahtoisuudesta. Ne syntyvät käytännöistä, joihin totutaan. Siitä, että ”näin on aina tehty”, tai että asioita hoidetaan tehokkuuden nimissä ilman, että pysähdytään kysymään, keitä toiminta todella palvelee. Ajan myötä tästä voi kuitenkin muodostua rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus, joka vaikuttaa suoraan taiteilijoiden asemaan, mahdollisuuksiin ja vapauteen.
Tässä ajassa keskustellaan myös valtakunnallisten liittojen ja rakenteiden yhdistämisestä. Ajatus on monella tapaa ymmärrettävä ja parhaimmillaan erittäin lupaava. Yhdistyminen voi tuoda voimaa, selkeyttä ja vaikuttavuutta. Samalla se sisältää riskin: jos jo olemassa olevia käytäntöjä ja valtarakenteita ei tarkastella kriittisesti etukäteen, ne voivat siirtyä sellaisinaan suurempiin rakenteisiin – entistä kauaskantoisempina ja vaikeammin korjattavina.
Siksi kysymys ei ole vain hallinnosta tai rahoituksesta, vaan taiteen vapaudesta ja taiteilijoiden asemasta yhteiskunnassa.
Millaisia rakenteita rakennamme, ja ketä ne lopulta palvelevat?
Uskallammeko tarkastella menneitä toimintamalleja rehellisesti, jotta emme toistaisi samoja virheitä uudessa mittakaavassa?
Ja voisiko juuri nyt olla hetki, jolloin avoimuus, läpinäkyvyys ja yhteinen vastuu nähdään taidekentällä aidosti voimavarana – ei uhkana?
Tätä pohdintaa on syytä jatkaa.
Tämä on vasta alku.
Mihin mentäisiin yhdessä?
Läpinäkyvä ja kestävä hanketyö – miksi rakenteet ratkaisevat
Olen ollut pitkään mukana kulttuuriyhdistysten hanketyössä ja pitkään hiljaa. Nyt on kuitenkin hyvä hetki puhua – kentällä on syntynyt enemmän avoimuutta ja mahdollisuus käsitellä asioita rakentavasti, ilman epäluuloa tai kuormitusta. Tämä on tilaisuus viedä asiat kestävään ja toimivaan suuntaan.
Kulttuuriyhdistysten hanketyö on monelle arkipäivää, mutta sen vaikutukset jäävät usein näkymättömiksi. Hankerahoitus mahdollistaa palkallisen työn ja suurimman osan yhdistystoiminnasta, mutta se määrittää myös päivittäisen työn rytmin ja sisällön. Lyhytjänteiset projektit, määräaikaiset rahoitukset ja sidotut budjetit voivat helposti rajata yhdistyksen tavoitteita ja luovaa tekemistä.
Hiljainen tieto ja tavoitteet näkyviksi
Hiljainen tieto katoaa helposti, jos tavoitteet ja päämäärät eivät ole selkeästi sovittuja ja kirjattuja. Kun ne asetetaan yhdessä ja dokumentoidaan, uusi toimija ymmärtää suunnan ja merkityksen. Tämä ei vain turvaa hankkeen sisältöä, vaan myös keventää yksilön kuormitusta ja vastuuta.
Sopimukset ja dokumentointi
Selkeät sopimukset määrittävät vastuut, valtuudet ja päätöksentekotavat. Ne vähentävät yksilöiden kuormitusta ja varmistavat, että kukaan ei voi ottaa valtaa yksin. Sopimukset ja pöytäkirjat eivät ole muodollisuuksia – ne ovat työkaluja demokratiaan, luottamukseen ja kestävään hanketyöhön.
Turvallinen tila ja avoin osallistuminen
Turvallinen tila mahdollistaa sen, että kaikki voivat ilmaista mielipiteensä, jakaa ideoita ja tehdä virheitä ilman pelkoa syrjinnästä tai vallan väärinkäytöstä. Se on edellytys luovalle työskentelylle, demokratialle ja tekijöiden jaksamiselle.
Vallan tasapaino ja jäsenistön aktiivisuus
Osa jäsenistä tuntee yhdistyksen käytänteet ja voi käyttää tietämystään epävirallisen vallan välineenä. Siksi jäsenistön aktiivisuus on ratkaisevaa: tietoisuus, osallistuminen ja valppaana oleminen pitävät päätökset demokraattisina ja estävät vallan epätasapainon.
Uusien yhdistysten perustaminen ja selkeät organisaatiorakenteet
Uusien yhdistysten perustaminen rinnalle ei saa hämärtää vastuita tai antaa mahdollisuutta henkilökohtaiseen vallankäyttöön. Kaikki rakenteet ja tavoitteet tulee käsitellä avoimesti ja kirjata näkyviksi, jotta kuormitus ei kasaannu yksilöille.
Alan ymmärrys
Alalla olevat ihmiset tunnistavat nämä ilmiöt vaistomaisesti, vaikka eivät olisi koskaan käsitelleet niitä ääneen. Teksti ei siksi pyri kertomaan “uutta totuutta” yksittäisille henkilöille, vaan tekemään näkyväksi rakenteita ja käytäntöjä, joista kaikki hyötyvät, kun ne ovat avoimia ja selkeitä.
Yhteenveto
Läpinäkyvyys, selkeät sopimukset ja turvallinen tila eivät ole lisäarvoa – ne ovat ehdottoman tärkeitä edellytyksiä, jotta luova työ voi kukoistaa ja tekijät jaksavat. Rakenteet tekevät hanketyöstä kestävää, demokratia säilyy ja hiljainen tieto pysyy näkyvänä.
Kaikki havainnot ja pohdinnat tässä tekstissä koskevat rakenteita, käytäntöjä ja hyvää hallintoa, eivät yksittäisiä henkilöitä, ja niiden tarkoitus on edistää läpinäkyvyyttä, demokratiaa ja kestävää kulttuuritoimintaa.
Pyrin käsittelemään näitä asioita rakentavasti ja positiivisesti, niin että ne hyödyttävät koko yhdistyskenttää.
Yhteiskunnallinen kysymys
Miten yhdistykset voivat rakentaa arjen rakenteet, sopimukset, turvallisen tilan, jäsenistön aktiivisuuden ja päätöksentekokäytännöt niin, että hanketyö säilyy demokraattisena, läpinäkyvänä ja kestävänä, estäen kuormituksen, vallan epätasapainon ja hiljaisen tiedon katoamisen, samalla kun työntekijät ja vapaaehtoiset voivat keskittyä sisällölliseen tekemiseen?
Taiteellinen prosessi
Tämän hetken vaihe
Tässä alla yksi tänään kirjoittamani kommentti erään paikallispolitiikon Facejulkaisuun. En varmaan ole kertonut, että asun täällä Etelä-Karjalassa aivan rajan tuntumassa Imatralla.
Pohdin, että pitäisikö yrittää vedota avoimella kirjeellä rauhan puolesta.
Keskiviikko heinäkuussa 2022
”Mun mielestä Suomen ei pidä osallistua sotaan, vaan rakentaa rauhaa tai olisi pitänyt olla neutraali.
Meinaatko, että sota mitä käydään Ukrainassa on ainoa sota maailmassa?
Miksi emme osallistu niihin kaikkiin? Jos kerta asevienti estää sodan?
Sota on kaikkialla ihan yhtä hirvittävä asia ja katastrofi sekä inhimillisesti, että luonnon kannalta.
Sota ylipäätään on turha ja vahingoittava.
Ne pitää saada loppumaan.
Olen pasifisti.
En kannata sotaa missään päin maailmaa. Tätä on sitten ihan turha yrittää vääntää miksikään lapsenmurhien hyväksymiseksi, minä en hyväksy niitä, enkä sotaa missään päin maailmaa.
Päättäjät rakentavat tällä hetkellä sotaa vaikka heidän tulisi tehdä kaikkensa rauhan puolesta koko maailmassa.
Tämä rajaliikenteen aukipitäminen on ainoa rauhanteko minkä olen toistaiseksi nähnyt.
Niin kauan kun puheyhteys tai jokin inhimillinen kontakti säilyy tavallisten ihmisten välillä niin kauan pidämme sodan loitolla.
Kyllä minustakin tuntui pahalle se, että Sunnuntaina Prismassa ainakin joka toinen puhui Venäjää. Mutta se ei ole noiden ihmisten vika, että valtio tekee päättäjien toimesta tuhoavia päätöksiä. Eikä se ole heidän vika, että minut on päättäjien taholta peloteltu kavahtamaan heitä.
Tässä alkaa olla vaikeaa olla arjessa objektiivinen päättäjien toiminnan takia.
Kun objektiivisyys katoaa siitä on nyrkinheilautus tappeluun.
Kun emme erota ihmistä kaiken keskeltä ei ole enää kuin millin verran sotaan matkaa ja kun emme anna sille ihmiselle tilaa hengittää sota on jo pedattu.
Emme myöskään auta ketään uhraamalla itsemme.
Emme pysty auttamaan jos olemme heikkoja.
Vahvuuteen ja vastuuseen kuuluu terve itsesuojeluvaisto.
Se, että Venäläisiä tuntuu oudolle nähdä täällä arjessamme kertoo meille, että ollaan vielä ihmisiä eikä vielä ole ylitetty vihan rajaa jolloin toisen ihmisen epäinhimillistäminen alkaa arjessa.
Hyvä, että tuntuu oudolle ja jopa pahalle nähdä heitä täällä iloisina/ vapautuneina kaupan ostoshyllyjen keskellä lapsineen.
Hyvä, että ylipäätään tuntuu missään ja hyvä että JOS se tunne ei ole viha.
Ei muuta sanottavaa.”
Näin kirjoitin tänään. Pelkään, että saan tästä pelkää haukkumista, mutta en oikeastaan voi olla täysin hiljaa sanallisestikkaan.
Teen tässä samaan aikaan teosta, josta itselläni tulee mieleen Kreikassa Ateenassa olevat pienet pyhätöt, joita on pystytetty teiden varsiin paikoille jonne on kuollut paljon ihmisiä auto-onnettomuuksien seurauksena. Niissä voi olla mm. kukkia ja kehystettyjä kuvia kuolleista ihmisistä, joita muistellaan.
Ihmiset voivat käydä suremassa siellä kuolleita. Teosnimi voisi olla ehkä ”Pyhättö” tai ”Pyhät”. En vielä tiedä.
Elämä ja teoria
Olen ehkä sitä mieltä etten koskaan sitoudu mihinkään maailmaan liittyvään, en edes filosofiaan teoreettosena ohjenuorana. Mikään ei ole aukotonta ja filosofiallekkin on aina vastavoimansa, joten ainoa pysyvä siinäkin on se, että harhailemme täällä osatotuuksien maailmassa loputtomasti.
Mediataiteesta
MEDIATAITEESTA VÄHÄN
Esseitä opetustyön muutoksesta kulttuurikentällä tuoreen ammatillisen opettajan näkökulmasta
Opettajan työn luonne on muuttumassa. Tarkemmin sanottuna sen tuottamisen näkökulma sekä tiedontuottamisen että itse käytännön opettamisen kannalta on ottamassa uutta suuntaa. Sen luonteen muuttumisessa piilevät myös tämän opettamisen tuottamisen – näkökulman muutoksen aiheuttamat yhteiskuntaa koskevat suurimmat riskit. Opettajan ammattitaidon voi nähdä tulevaisuudessa kehittyvän perusopetustyön kautta alan erityisomaamista vaativan strategisen opetussuunnitelmatyön osaajaksi.
Nykyisessä opetusmaailmassa opettaja tai se, joka opettaa on selkeästi uran alkuvaiheessa valmentajan roolissa perusopetustyössä tuntiohjauksen ja sen suunnittelun tasolla ja opettajan työ usein myös pysyttelee tällä pedagogisella tasolla pitkään kun tehdään käytännön opetustyötä. Vaikuttaa sille, että tätä opetuksen tasoa tarjoillaan nyt kuvataiteilijoille ja myös muille alojen ammattilaisille ja asiantuntijoille ehkä myöhemmin jos tämä onnistuu hyvin. Erotuksena on se, että tätä työtä tarjoillaa taiteilijoille ohjaajan roolissa, joka on eri työ kuin opettajan työ. En määrittele tässä vaiheessa ohjaajan työtä mitenkään.
Yhteiskunnalla pyrkimyksenä on lienee säästäminen joka on yleisen opetussuunnitelman perusteiden uudistamista koskevan muutoksen keskeinen ehto sen strategisissa raameissa.
Tämä on iso muutos nykyiseen verrattuna. Sen voi nähdä sekä mahdollisuutena että uhkana. Sen voi nähdä myös uutta tuovana muutoksena tai entisen toistona jo nyt ennen kuin varsinaista muutosta on edes tapahtunut.
Julkaisen tästä aiheesta ja siihen liittyen 10 esseen sarjan täällä blogissani.
Tässä tämän sarja aloitus essee reflektiivisyydestä osa 1.
Osaamisen kartoitus eri ammateissa ja sen tunnustaminen sekä tunnistaminen on keskeistä osaamista uuden opetussuunnitelman strategisten linjausten valossa. Harjoittelen tässä ”Reflektiivisyydestä” kaksi osaisessa esseessä tätä tunnistamista ja tunnustamista käytännön esimerkillä joka liittyy omaan alaani. En ole vielä tämän osaamisen kartoittamisen asiantuntija mutta harjoitellaan. Jostain on aloitettava. Mikäpä sen herkullisempi lähtökohta kuin kuvataiteilijan ja kuvataideopettajan osaamisperustan kartoittaminen tästä näkökulmasta katsottuna.
Reflektiivisyydestä essee osa 1.
Reflektoinnilla tarkoitetaan kykyä pohdiskella ja jäsentää asioita. Se tarkoittaa myös asioiden suhteuttamista ympäristöön ja olemassa olevaan todellisuuteen.
Kuvataideopettaja ja sen reflektiivinen luonne työhön
Opettajan ammatissa ja työn ytimessä on kyky reflektoida. Opettajan perustyössä reflektoinnin taito on ensisijaista. Se on opettajan perusosaamista oppituntienohjaus-suunnitelmineen. Reflektointia tarvitaan mm. opettajan perustyössä empatiakyvyn ylläpitämiseksi, siksi, että pystyy ymmärtämään ihmisiä, joita opettaa, koska opettamisen yksi tärkeimmistä elementeistä on ottaa huomioon ihminen, jolle opetetaan.
Opettamisen ydin ei ole opettaja vaan oppija.
Tämän voi ajatella nostavan esiin paljon kysymyksiä ihmisyydestä. Näihin kysymyksiin voidaan vastata filosofisesti ja teoreettisesti mm. psykologian ja sosiologian alueilla. Pedagogiikka yhdistää teoreettisia tutkimuksen alueita kasvatustieteiden kautta. Pedagogiikan voi nähdä vastaavan teoreettisesti ja myös käytännössä mm. näihin ihmisyyden kysymyksiin.
Pedagogiikka tarkoittaa sitä tapaa, jolla opetus järjestetään, sekä sen näkemyksellisiä kasvatuksellisia periaatteita. Sitä kutsutaan pedagogiaksi. Opetustyö ja opettajan opinnot suuntaakin voimakkaasti osaamista juuri näihin osa-alueisiin kehittyessään.
Pedagogi – opettajan ymmärtää ajan kuluessa syvällisesti ammattiaan näistä näkökulmista katsottuna. Hänestä kehittyy alan asiantuntija.
Kuvataidepedagogi/kuvataideopettaja on opiskellut taiteen tekemisen perusteita opintojensa aikana. Hän ei ole lähtökohtaisesti taiteen asiantuntija. Hänellä on lähtökohdat olla kuvataiteilija koulutuksensa kautta, jos nämä alueet pääsevät kehittymään käytännössä.
Kuvataideopettajan opintoihin valikoidaan ihmisiä mm. pääsykokeiden kautta, jossa tehdään myös lahjakkuusarviointia taiteellisen alkutason määrittämiseksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti ammatillista urapolkua tai kuvataiteilijuutta koulutuksen päätyttyä ja sen jälkeen.
Kuvataideopettajasta kehittyy alan asiantuntija opettajuudessa/pedagogiassa 5-10 vuodessa työuransa alussa.
Kuvataiteilija ja sen reflektiivinen luonne työhön
Taiteilijan ammatissa kyky reflektoida on keskeistä. Kyky reflektoida on osa taiteilijan perusosaamista.
Taiteellinen työ on taiteilijan perustyötä. Kuvataiteilijan koulutukseen on pääsykokeet, joissa arvioidaan hakijoiden lahjakkuutta kuvataiteen vertaisarvioinnissa taiteellisen alkutason määrittämiseksi.
Taiteilijan ammatillinen opetus on jo hyvin pitkään ollut laajaa taiteellisen osaamisen kartuttamista mm. sitä kautta, että taiteellista työtä ei nähdä vain teknisten erikoistaitojen tai tietojen kartuttamisena tai edes estetiikan, filosofian ja taidehistorian tuntemuksena vaan se nähdään kokonaisuutena, jossa vaikuttavat alan asiantuntijoiden ja ammatin yhteiskunnalliset rakenneraamit siihen, miten ammattia opetetaan siihen valikoituneelle ihmisille.
Opinnot ja opintojen jälkeinen taiteellinen työ kasvattaa ja jatkaa koulussa alkanutta kasvuprosessia taiteilijan ammattiin. Matka kuvataiteen asiantuntijaksi alkaa koulutuksen jälkeen, jossa henkilöä vertaisarvioidaan ja arvioidaan jatkuvasti kuvataidekentällä toimivan systeemin kautta, jonka oleellinen osa on kolmannen sektorin toimita.
Taiteilijan työn voi nähdä olevan kokoaikaista prosessinomaista reflektointia ympäristöön taiteellisesta näkökulmasta tutkien. Tämän summana taiteilijalle valikoituu monen osatekijän kautta se materiaali, jota hän käyttää työskentelyynsä sekä filosofisessa että konkreettisessa mielessä. Taiteilija valikoi ja muokkaa taiteen eri osa-alueita subjektiivisen näkemyksensä kautta ja esim. oman taiteellisen työn materiaaliksi. Aivan kuten kaikissa muissakin töissä tehdään kun niitä käytännössä tehdään.
Näkemys taiteesta on näiden asioiden takia laaja ja suuntautuu työnä nykyhetkeen ja todelliseen olemassa olevaan taiteilijan työkenttään eli taiteeseen, joka on laaja jo ihan itsessään.
Taiteellinen työ suuntaakin osaamista juuri näihin osa-alueisiin kehittyessään näistä osa-alueista lähtien. Kuvataiteilija ymmärtää ajan kuluessa syvällisesti ammattiaan ja sen viitekehystä.
Hänestä kehittyy alan asiantuntija 5-10 vuodessa työuransa alussa.
Opetustyössä taiteilija ei ole lähtökohtaisesti pedagogian asiantuntija ja usein hänellä on pätevänäkin ammatillisen opettajan pätevyys osaamisalueenaan, jos tai kun hänellä on jossain vaiheessa mahdolliset edellytykset hankkia tämä pätevyys työelämän kautta.
Taiteellisen osaamisen suhteen on aiemmin ajateltu, että kuvataideopettaja ja ammatillinen kuvataiteilija ovat toisiinsa verrattuna täysin samoissa asetelmissa kun työelämään lähdetään. Tämä asetelma on perustunut siihen, että ammattien osaamista on mitattu koulutuksella eikä niiden erityispiirteitä ole aiemmin edes pyritty erittelemään, tunnistamaan tai tunnustamaan kun työt kehittyvät urapolun aikana.
Kuvataiteilijan osaamisen vahvuudet eli itse taiteen osatekijöiden hallinta ei vain teknisesti vaan muutenkin ovat helposti jääneet pedagogisen ajattelun taakse ja taustalle vaikuttamaan ainakin osassa opetustyötä, koska niitä ei ole edes eritelty aiemmin. Tätä on perusteltu sillä että opetustyössä ei tarvitsekkaan olla alan asiantuntija vaan perusosaaminen riittää. Pedagoginen osaaminen on nähty tärkeämmäksi silloin kun opetetaan ja varsinkin jos opetetaan ”ei alan ammattiin” opiskelevia. On totta että pedagoginen osaaminen on tärkeää kun opettaa.
PÄIVÄN POLTTAVAT JUTUT FREELANCER ELÄMÄSTÄ KOLMANNELLA SEKTORILLA
päivän postaus 8.4.2019
”Sitran alkuvuonna julkaisema selvitys: ”Kohti jatkuvaa oppimista” kertoo, että vaikka Suomi on niittänyt mainetta osaamisen huippumaana, aikuisten osaamisen uudistamisessa emme ole onnistuneet. Tilastoissa tämä näkyy verrattain korkeana työttömyysasteena samanaikaisesti, kun kasvualat kärsivät osaajapulasta.” [1]
Tämä on varmasti totta. En ota tässä päivän postauksessa kantaa ollenkaan siihen mistä mikäkin voisi johtua, vaan ajattelen että työelämän muutos on väistämätön ennemmin tai myöhemmin ja se on nyt selkeästi myös lähtenyt käyntiin ja tämän kaltaiset uutiset vain kertovat tilanteesta joka on nyt. Suosittelen lukemaan ensin linkittämäni artikkelin ja vasta sitten tämän postaukseni. Linkki artikkeliin löytyy alta. Kommentoin sitä.
Vaikka moni näistä työelämän uudistumista hakevista päämääristä vaikuttaisi toteutuvan itsensä -työllistämisen kautta juuri siinä on pahimmat ongelmat myös työtä tekevien kannalta katsottuna, ellei suhtautuminen työhön muutu milteipä radikaalisti.
Jos työn tekemisen raamit ovat edelleen esim. kokoaikaisuudessa tai työehtojen huonontamisessa työnkuvan muuttumatta, se ihan varmasti on tie yhä suurempaan eriarvoistumiseen ja työssä jaksamisen loppumiseen. Sen takia ollaan mielestäni tilanteessa, jossa pitäisi luoda ihan uusia töitä entisten rinnalle ja jotkut työt tulevat myös häviämään ajanmittaan. Tämä ajatus on tiivistetty johtopäätelmä kahden vuoden opinnoistani Ammatillisen opettajan koulutuksessa.
Nykyisin ei puhuta enää niinkään elinikäisestä oppimisesta, vaan jatkuvasti oppimisesta. Joka tuntee pedagogisia käsitteitä ymmärtää, että näillä tarkoitetaan ERI asioita. Kaikenlaisen osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen nousee keskiöön, kun puhutaan jatkuvasta oppimisesta. Se vaatii kuitenkin paljon ja se vaatii nimenomaan tehdyn työn ja ammattien tunnustamista aiempaa laajemmissa konteksteissa. Siksi onkin tärkeää avata sitä tilannetta jossa ollaan nyt eri ammattien suhteen. Sitä on jonkin verran aloitettu tekemään.
Ajattelen, että itsensä työllistäjien asemaa on parannettava pikaisesti esim. perustulon avulla tai ylipäätään parantamalla itsensä työllistäjien kokonaisvaltaista työmarkkinatilannetta. Sen vuoksi uusia töitä (sekä palkka, että Freelancer että yrittäjän töitä) ja työnkuvia pitää luoda nyt. Ne tarvitsevat yhteistyötä moniosaajien verkostoissa, jota pitäisi nyt pystyä luomaan tilanne kohtaisesti, kun uusia töitä aletaan tarkastelemaan esim. lakimuutosten kautta. Täytyy myös pitää huoli siitä, että työsuojelu ja työehtosopimukset pysyvät mukana tässä menossa.
Itsensä työllistäjien asemasta on puhuttu jo pitkään taidekentällä. Puhe on keskittynyt pitkälle asetelmaan, kun ja jos itsensä työllistäjä on yrittäjän statuksella eikä tavoittele voittoa toiminnallaan. Palkkatyöhön liittyvät seikat ovat olleet vähän vähemmän keskustelun aiheena. Olisi aika keskustella myös tästä laajemmin, koska se palkkatyö on usein pätkätyötä ja siihen liittyy kaikki ne asiat, jotka ylipäätään liittyvät pätkä – ja osa-aikatyöhön ja sen ongelmiin muutenkin yhteiskunnassa.
Freelancer pätkä – palkkatyön kuvioissa ja itsensä työllistäjänä on juuri se kenen ongelmista olisi puhuttava vielä aiempaa enemmän. Mielestäni jo ennen kuin tämä kuvio lähtee täysillä käyntiin. Freelancer taiteilijoiden työkenttä on usein kolmas sektori, mutta sen merkitys toiminnalle on laajempi kuin jossain toisessa toiminnassa jonka yhteiskunta jo nyt ajattelee olevan harrastustoimintaa tai vapaaehtoistoimintaa tai sen kaltaista lähtökohdiltaan.
Jos joku ei tiedä mikä itsensä – työllistäjä on. Se on henkilö, jonka työ sijoittuu Palkansaaja-Freelancet-Yrittäjä määritelmän sekamaastoon eli ei ole lähellekään aina vain yhtä näistä. Se on ongelma sosiaaliturvan kannalta katsottuna ja altistaa tämän kaltaista työtä tekevän alttiiksi myös vakaville uhkille, joita ei ole kyetty, ainakaan vielä, ratkaisemaan meillä eikä käsittääkseni edes muualla, maailmassa. Ammattiliitot ovat myös, empiirisen tiedon mukaan, valvoneet tai parantaneet (tähän asti ainakin) huonosti tämän ryhmän työehtoja arjessa.
Tietääkseni Alankomaissa itsensä työllistäjien ongelmat ovat tunnustettuja joillain tasolla ja niitä on yritetty ratkaista eri keinoin kuin Suomessa. Meillä niitä yritetään ratkaista juuri parhaillaan kolmannen sektorin toiminnan kautta.
Minusta tässä keskustelussa on unohdettu täysin se, että itsensä työllistäminen on jo ollut pitkään osa työelämän rakennetta, se nyt, ikään kuin ”esitellään” suurelle, sitä tuntemattomalle, ihmis- joukolle jonkinlaisena hyvänä ratkaisuna palvelujen tuotantoon ja työllistymiseen sellaisenaan motolla ”Kolmas sektori ja itsensä työllistäminen tulee ja pelastaa kun se ei tavoittele varsinaisesti voittoa.”-sloganilla varustettuna.
Asiaa tulee kuitenkin pohtia monelta kannalta.
Esim. onko se hyvä keino ratkaista työelämän uudistumistarpeita varsinkin, kun lainsäädäntö, jota tulee koko ajan lisää ei anna mitään mallia toimia käytännössä? vain raamit missä toimitaan? ja jos se on hyvä toimiva tapa niin miten olosuhteet luodaan sellaisiksi että se luo hyvinvointia ei lisää pahoinvointia?
Yhteiskunnan hallintopuolella ihan varmasti tunnistetaan kolmannen sektorin ja itsensä työllistäjien ongelmat jo entuudestaan tavalla tai toisella ja ainakin vähimmillään ymmärretään se että kolmannen sektorin hankerahoitusmaailma on hyvin epävakaata toimintaa ja että yksittäinen pätkä-palkkatyöntekijä on huonossa asemassa suhteessa muihin työntekijöihin. Pitäisi ehkä tehdä isoja rakentavia muutoksia, jotta jatkuvuutta voitaisiin edesauttaa tulevaisuudessakin.
Näin voisi ainakin päätellä. Se päätelmä pelkästään jo siksi, että uusi kulttuuripalvelujen tuotantoa koskeva laki antaa mahdollisuuden ”ikään kuin kokeilla” tätä palvelujen tuottamismallia sanakäänteissään, joista lainaan suoraan seuraavaa:
”Kunta saa valtionosuutta kulttuuritoiminnan järjestämiseen osana peruspalvelujen valtionosuutta. Lain uudistamisen yhteydessä tähän ei tullut lisäystä suhteessa kunnille annettuihin tehtäviin. Jokainen kunta määrittelee itsenäisesti kulttuuritoiminnan hallinnon, palvelusisällöt ja painotukset, laajuuden, osaamisen sekä yhteistyön tekemisen muodot ja tahot.” [2] Tämä on tietenkin luonnollista, että näin tuleekin olla, onhan kyseessä yhteinen hyvä jota kuntien tulisi tuottaa ihmisille.
Onko kuntapuolella kuitenkaan henkilöstöä, jotka osaavat tunnistaa mahdollisten kolmannen sektorin yhteistyö kumppaneiden potentiaalin, kun tämän kaltaista toimintaa ja uudelleen oraganisointia järjestetään? Tämä tulee olemaan iso kysymys, jota koskettelimme jo opettajan opinnoissakin teoreettisesti kun puhuimme yleisen strategisen opetussuunnitelman muutoksista ”opettajan muuttuva toimintaympäristö”- opintojen aikana ja sen vaikutuksista sekä yhteyksistä työelämään. Itse näen tässä asian jota tulee kehittää alusta asti suunnitelmallisesti ei vain niissä raameissa jotka on olemassa nyt.
Harvat tuntevat kolmannen sektorin toimintamallia muusta kuin harrastustoiminnan parista, kun järjestetään esim. jäsenistölle ”kaikkea kivaa yhteisen tekemisen merkeissä.” Asioiden syvällisempi ymmärtäminen yhteyksineen voi olla todellisen uudistamisen ja kouluttautumisen paikka. Tämän takia voi ajatella, että kyseinen jargon ”kolmannen sektorin pelastavasta luonteesta” työelämän muutoksen yhteydessä on jopa vahingollista, harhaanjohtavaa ja pahimmillaan ilman minkäänlaista tarkoitustakaan oikeasti parantaa mitään esim. itsensä työllistäjien asemaa tai ammattiryhmien osaamisen hyödyntämistä yhteiskunnan käytössä.
Tämän takia se mitä jo on voi säilyä ennallaan. Asiat ovat aina joko uhka tai mahdollisuus. Itse lähtisin mieluiten asioiden mahdollisuuden-ajatuksesta ja joka on mietitty ja joka syntyy luottamuksen ilmapiirissä.
Hyvin toimivan työn kehikon luulisi olevan edellytys työn laadulle, kun työ ymmärretään kokonaisvaltaisena kehittyvänä, pitkäjänteisenä ja kehittävänä yhteiskuntaa palvelevana toiminnan muotona tuotetaan se miten vain.
Tämä nousi selkeänä asiana esille opettaja opintojen yhteydessä. Sen takia aion julkaista esseet joita kirjoitin opintojen loppu vaiheessa tämän vuoden alku puolella.
Pohditaan asioita yhdessä.
Linkkejä asiaan liittyen:
[2] Luettu 8.4.2019 https://www.kuntaliitto.fi/ajankohtaista/2019/uusi-laki-nostaa-kunnallisen-kulttuuritoiminnan-profiilia?fbclid=IwAR1OA555SiGM2JPvKhsp2JyGQ9z8usJAzPStaSG_SFjiBvE-PTLzHv_RPgo