Some-esittely (suomi)

Kuvataiteilija, opettaja, kolmannen sektorin ammattilainen ja kriitikko pohtii blogissaan taiteen, yhdistystoiminnan ja avoimuuden merkitystä. Kirjoittaa myös kuvataidekritiikkejä silloin tällöin.

Lue, miksi rehellisyys ja selkeys voivat olla vahvuus myös ”neuroepätyypillisyyssyystä”.

Social preview (English)

A visual artist, educator, third-sector professional, and critic reflects on the importance of art, association work, and transparency. Occasionally writes art critiques as well. Discover why honesty and clarity can be a strength, even from a ”neurodivergent” perspective

”How does the past shape the future of the arts? Explore how transparency, collaboration, and fair structures can empower artists and communities worldwide. Read more in my latest blog post.”

The world of artist associations and networks is complex, and understanding how past structures have functioned can help guide the future. Experience shows that when smaller, parallel groups are formed alongside main organizations—often to access specific resources or funding—this can unintentionally create tension and imbalance.

Resources like spaces, materials, and staff time may end up supporting a select group rather than the broader artist community. Important annual events can be dominated by invited artists outside the core membership, leaving original members sidelined.

Transparency, clear decision-making processes, and well-defined roles are essential to prevent these dynamics. Open communication, documented agreements, and adherence to democratic procedures are not bureaucratic hurdles—they protect the integrity of the organization and its mission.

By examining these historical patterns, artist communities can better understand how structures shape participation and opportunity. Reflecting on the past allows us to design organizations that genuinely support all members, foster collaboration, and strengthen the position of artists in society.

Societal Question:
How can the arts ensure openness and equitable participation when shaping the structures that influence creativity, access, and visibility?

Imatralla nimenomaan oli hyvä taideopetus. Väitän, että Amk:n ja Yamk:n takia myös lasten ja nuorten kuvataidekoulussa, jossa annettiin taiteen laajan oppimäärän mukaista opetusta vielä muutama vuosi sitten. Kaikki nuo on nyt lopetettu täältä sekä ammattikoulun matkailupuoli.

Matkailualan ammattiopetuksen kanssa oltaisiin voitu tehdä yhteistyötä ja olisi voinut olla uusi kukoistus molemmille aloille täällä Itäisessä Suomessa, etenkin nyt kun lähirajamme on kiinni se oltaisiin voitu kääntää helpommin rajan voitoksi kuin tappioksi.

Täällähän oli turismia ihan reippaasti, jo entuudestaan ja sille rakentunut ympäristö. Se tosin perustui, melkein kokonaan, vain ansaitsemiselle ja taloudelle.

Tai no, samapa tuo, ollaan raadollisen rehellisiä. Se perustui vain taloudelle. Täällä oli kauppoja, johon ei kerta kaikkiaan voinut edes kuvitella menevänsä paikallisena. Niissä ei ollut mitään kiinnostavaa tai tarpeellista.

Siksi varmasti myös itäturistit viilettivät kauppareissun jälkeen muualle kaikkine Lidlin ja Prisman juustonyssyköineen, mutta erityisesti kiire oli pois ja nopeaa sillä LandRover kuskilla, joka ei tarvitse sitä juustonyssykkää mihinkään. Ei sitten yhtään mihinkään.

Itsekkin Suomalaisena toki bensapumpulle jonottelin, rajatolpan kautta, noiden autojen keskellä pikkuisella vanhalla, mutta hyvin ketterällä Toyotallani. Joskus ihan nauratti, miten erilaisessa porukassa sitä usein oli siinä jonossa virttyneissä verkkareissa Calvin Kleinin Unisex parfymin ja bensan höyryjen sekoittuessa hajuelimissäni.

Nyt on savuavat rauniot, jotka pitäisi tuhkan palanen kerrallaan katsoa uudelleen.

Mä itse olen kuvataiteilijana tehnyt eri alojen kanssa yhteistyötä nyt muutamia vuosia taide ja media-alan koulutuksessa kouluttajana ja ihan hyvin onnistuu. Toki alkuunsa oli tietty vaikeaa, kun piti rakentaa speksejä ja koen, että se onnistuu kulttuurilähtöisesti vain jos kulttuurintekijät osallistuvat siihen itsenään, omana alana.

Tämä työ ei sijaitse Imatralla, ikävä kyllä, eikä edes kovin lähellä ja se on vielä ikävämpää ja tämäkin työ voi muuttua kun sen raamit puristetaan ahtaiksi.

Kulttuurintekijän näkökulmasta asiat muuttuvat koko ajan vain enemmän merkityksettömiksi ja pimeiksi kuiluiksi, jossa vain rahalla ja teholla on väliä.

Itse muutin tänne Imatralle perheeni kanssa taidekoulun takia aikoinaan ja jäin työn takia.

Se mikä täällä ja muuallakin
Suomessa on kaikkein vaikeinta on juuri nuo asenteet ylipäätään kulttuuria ja sen tekemistä kohtaan.

Kulttuurin pitäisi muka perustua rahalle ja vain sille. Pitäisi olla jokin maata mullistava, brändätty palvelu tai tuote mitä myydään ja se tuote ja palvelu jotenkin aateloituu sen odotetun ja tavoitellun kasvavan rahavirran kiilto silmissä ja se ideana kannustaa sitä rahaa tekemään yötä päivää tehokkaasti ja varmasti.

Miten ihmeessä kulttuuri voisi edes perustua sille?

Täytyy ilmeisesti palata ihan aakkosiin ja kertoa mitä kulttuurilla tarkoitetaan. Mikä on sanan kulttuuri merkitys?

Kulttuuri kuitenkin on = kaikki se mitä me ihmiset olemme ja millaiseksi me tämän ympäristömme teemme. Eihän sille ole yhtä nimeä ja brändiä edes olemassa tosi elämässä.

Ei ole olemassakaan, jotain elitiiä, joka jotenkin on ”se kulttuuri”. Saatikka ”kulttuurin tekijä”.

Kulttuuria ollaan me ja niin kauan kun päättäjät EI sitä ymmärrä aidosti, oikeasti ja käytännössä ollaan pahoinvoinnin tiellä.

Totta kait ihmiset suuttuu ja on vihaisia sekä turhautuneita, jos tämä asia koko ajan sivuutetaan ja päättäjät antavat ymmärtää että vaikkapa joku Apteekki ja joku epämääräinen kulttuuri on jotenkin napit vastakkain.

Suomi on Euroopan rikkaimpia maita. Mutta ihmiset voi huonosti, koska kaikkialla puhutaan VAAN rahasta ja tekokkuudesta sekä kasvusta sen ympärillä, nyt kun sitä rahaa on kuitenkin niin paljon, että ollaan Euroopan rikkaimpia maita.

Se on ihan mielipuolista.

Kulttuuri ollaan ME ihmiset ja meidän itse rakentama maailma meidän ympärillä, siihen kuuluu inhimillinen, kaikki se monivärinen ja muotoinen inhimillisyys heikkouksineen päivineen ja tämän kaiken yhdistetyt ulottuvuudet mitä meissä on. TODELLAKIN KAIKKI kuten kaikki luovuus, tavat, perinteet, taide, tiede jne. Niistä syntyy niitä yleisiä virtoja, joka on elävää elämää.

Elanto ja sen hankkiminen on välttämättömyys, pysyä hengissä, jonka pitäisi rakentua kestävän ja eheän kulttuurin päälle turvaksi ihmisten hyvinvoinnille.

Nyt yritämme jotenkin masokistisesti, henkemme hädässä, itseämme kuristaen, tehdä Ihan päinvastoin. Yritämme pakottaa sen elävän virtaavan elämän tehotuotannoksi, yhä vain tehokkaammaksi, joksikin jolla on jokin välineellinen hintalappu.

Tiedämme tämän kaiken ja tiedämme, että se luo pahoinvointia. Miksi, emme muuta sitä?

Claude Levi –Strauss jo sanoi näin, eri sanoin ja yleisemmällä tasolla, kulttuurintutkijana aikoinaan. Minusta tämä on edelleen varsin kelvollinen ajatus ja voi ajatella edelleen niin, että talous sekä elinkeinotoiminta on kulttuurin vastapari.

Toki kulttuurista voi syntyä myös elinkeinoa, eikä vastaparisuudenidea sitä mitenkää poista.

SKENAARIO: INTOHIMO AMMATTI, JOSTA VOI TULLA MYÖS ELINKEIN

Kieltäytykää taiteilijat tekemästä palkatonta/korvauksetonta työtä, jos sitä ylimielisesti tarjotaan teille tehtäväksi.

Hulluimmillaan esim. taiteilijalle on tarjottu kunnalta ilmaista asuntoa sitä vastaan, että taiteilija tekee markkinointityötä kunnan hyväksi taiteellisen työn kautta.

Tämän tyyppisiä esimerkkejä on lukemattomia.

On lukemattomia määriä taidehankkeita, missä taiteilijoiden osuus hankkeen kuluista rahallallisena korvauksena mitattuna on mitättömän pieni ja suurin osa hankeavustuksesta käytännössä menee palkkana hankkeen yhdelle työntekijälle, joka hallinnoi ja toteuttaa omia visioitaan hankkeen tavoitteiden ja suunnitelman kautta.

Työ on työtä ja on eri asia tehdä vapaaehtoistyötä oman alan tai oman taiteellisen työn eduksi, kuin suostua tekemään palkatta jotain alan osaamista vaativaa työtä, josta jollekulle maksetaan, jopa siinä ihan vierelläsi.

Olen vuosien varrella törmännyt lukuisiin tilanteisiin missä toimitaan juuri näin, heikoimmassa asemassa olevaa voidaan pahimmillaan painostaa tekemään palkatta työtä, jota joku tekee korvausta vastaan vieressä ja korvaus on vielä hyvä.

Pahimmillaan taiteilijoiden tekemälle työlle (josta maksetaan) määrittelee raameja ns.epäviralliset tahot, jotka eivät ole edes vastuussa vaatimustensa seurauksista esim. Pienen kunnan innovoiva kunnanhallitus tai joskus pahimmillaan kollegasi jossain kuntien ja kaupunkien taidehankkeissa tai jopa työkaverisi on se, joka sitä ilmaiseksi tehtävää työtä sinulle ”tarjoaa” tai siihen yrittää pahimmillaan painostaa. Tällainen työ tai työkaveri tai kollega tai joku muu taho käyttää hyväksi sinua VAIN omista ja vain itsestään johtuvista syistä.

Kyseiset tahot eivät aina ymmärrä mitä innovaatioista tai pinttyneistä toimintatavoista seuraa, mutta usein asia myös ymmärretään ja se on ammattia halventavaa ja vähättelevää ajattelua. Tuntuu surulliselle, että koen tarpeelliseksi puhua tästä. Moni ahketa, reipas ja lähimmäiserakas ihminen ei usko ihmisten voivan toimi näin huonolla tavalla. Niin vain kuitenkin näyttää monesti olevan.

Nämä yllä olevat ovat tietenkin yleisiä esimerkkejä kaikesta siitä palkattomasta työstä mitä tällä alalla tehdään.

Eikä tämä, ikävä kyllä, koske vain tätä alaa, tämä koskee muitakin aloja, missä työtä on tarjolla vähän, syystä tai toisesta tai kun työtä ylipäätään on tarjolla pätkissä sekä osa-aikaisena.

Näillä aloilla, käytännössä kaikkialla työelämässä, ihmiset, joilla on kokoaikainen työ tai muuten hyva asema  ovat myös kovilla tai ainakin kuvittelevat olevansa kovilla, sillä sehän on suhteellinen asia ja tietenkin ja riippuu kokemuksesta, jonka ihminen tuntee ja tietää. Joskus ihminen on empatiakyvytön, hän ei näe  tai välitä vielä vaikeampaa asemaa tai pitää sitä jotenkin huonommassa asemassa  olevan omana syynä.  Juuri nämä ihmiset voivat sortua kyseiseen toimintaan.

Se ei tee toimintaa oikeksi. Eikä tarkoitus pyhitä keinoja.

Se luo työpahoinvointia (molemmissa ansaintamalleissa) ja huonoa palvelun laatua, joka näkyy siinä mitä tulee ”uunista ulos”.

Toisaalta taas työtä se on vapaaehtoistyökin, joka on yhteiseen hyvään pyrkivää työtä, jota tekevät juuri ne ahkerat, intohimoisesti alaansa suhtautuvat ja yhteisöllisyyteen pyrkivät ihmiset, mutta vapaaehtoistyö yhdistysten kautta ei suinkaan ole tarkoitettu eikä ole kanava teettää palkatta työt esim.tuottaa kuntalaisille kulttuuripalveluja. Nyt kun jotkut kunnat harkitsevat, että kulttuuripalveluja tuottaisivat osuuskunnat, se kannattaa harkita tarkkaan lähteekö siihen mukaan ja jos lähtee, miten se työn tekemisen ja teettämisen malli sitten määritellään lopulta määrittelee juuri sinun elantosi.

Kun teet palkatta/korvauksetta työn, josta toiselle maksetaan, osallistut itse omalla toiminnallasi siihen, että alan toimeentulo on heikkoa.

Se heikentää alan ammatin arvostusta ja estää toimeentulon hankkimisen edellytyksiä.

Se johtaa pahimmillaan huonoon laatuun näissä töissä mitä tehdään palkatta, se syö motivaation ja ennen kaikkea se vie ammattiylpeyden kun teet palkatta työtä.

Lisäksi juuri näiden asioiden takia kuka tahansa voi väittää olevansa Kuvataiteilija ja hallitsevansa alan toiminnan.

Etenkin nyt kun meidän kaikkien Suomalaisten sosiaaliturva on menossa erittäin heikoksi on tärkeää kieltäytyä tekemästä palkatta työtä, joka liittyy ammattiin ja josta muutenkin maksetaan, jollekulle, ehkä juuri sille vieressäsi olevalle ”työkaverille” tai kollegalle.

Vapaaehtoistyö on eri asia.

Itse alan olemaan yllämainittujen syiden takia osuuskuntatoiminnan kannalla, mutta niin, että se on katsottu osuuskunnan jäsenten etua vahvasti painottaen.

Voi syntyä myös vahva Ay toiminta, joka katsoo asioita kulttuurialan tarpeista käsin. Se on mahdollisuus.

Osuuskunnista voi syntyä myös liiketoimintaa, joka on kannattavaa ja jopa liiketoimintaa mikä on arvoperusteista. Sepä muuttaisi paljon maailmaa mitä katsotaan tuottavuuden ja tehokkuuden silmälaseilla lähes poikkeuksetta tänä päivänä.

Tässä on kuitenkin iso riski, minkä kulttuuriala voi joutua tekemään isona massana. Se riski piilee siinä, että osuuskuntatoiminta on käytännössä bisnesselämän ”rikkuri” samaan tyyliin kun ammattiyhdistysliikkeisiin kuulumaton henkilö, joka tekee lakon aikaan ”sinunkin työsi”. Toisaalta osuuskuntatoiminta ei ole uhka terveelle yritystoiminnalle, joka on rakennettu kestävälle pohjalle. Eikä se vie kenenkään töitä vaan luo uusia toimintamalleja.

Siltikään ei voi tietää mitä tulevaisuus oikeasti tuo, mutta jos tämä kaikki yhdistyy alan rakennemuutokseen tulevaisuus voi olla parempi, kuin nykyisyys.