ARTISTIC REFLECTION: FREEDOM AND AUTONOMY

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Isaiah Berlin – Two Concepts of Liberty and a Psychological Perspective

Isaiah Berlin’s classic distinction between negative and positive liberty provides a clear framework to understand an individual’s experience of freedom as an artist. Negative liberty refers to freedom from external constraints — the individual is free when able to act without interference or coercion. Positive liberty, in contrast, relates to the capacity to be the author of one’s own life, to make choices that reflect personal will and identity.

From a psychological perspective, considered as one of contemporary philosophical modes of thought, this distinction helps explain why formal freedom does not always translate into lived experience. Internal inhibitions, fears, or dependencies can limit decision-making capacity and creative action, even when external obstacles are absent.

References:
Berlin, Isaiah. Two Concepts of Liberty. Oxford University Press, 1969.
filosofia.fi – Berlin

Diary dialogue

Negative liberty: “I move and act freely, yet I still feel an internal barrier.”
Positive liberty: “I want to do things in my own way, but I question whether my choices are genuinely mine.”

Schelling and Fichte – Radical Freedom and Autonomous Agency

Friedrich Schelling and Johann Gottlieb Fichte approach freedom radically, emphasizing the individual’s capacity to make choices independently of external circumstances or deterministic influences.

Schelling highlights the importance of internal freedom and will, while Fichte introduces the concept of a “freedom bubble,” in which the individual maintains autonomy relative to societal norms and expectations.

From a psychological standpoint, this can be seen as a state where self-awareness and inner resources intersect with external constraints. Psychology, as a contemporary philosophical framework, provides concepts to grasp the depth of experience: how an individual perceives freedom and agency within the limits and possibilities imposed by the environment.

References:
Schelling, Friedrich. Philosophical Inquiries into the Essence of Human Freedom. 1809.
Fichte, Johann Gottlieb. Foundations of Natural Right. 1796.

Diary dialogue

Radical freedom: “I feel a moment of complete freedom, yet the environment constantly guides me.”
Agency: “Autonomy is a continuous balancing act between my personal will and external expectations.”

Joseph Raz – Freedom, Autonomy, and the Role of Environment

Joseph Raz links freedom with autonomy, defining it as the capacity to make independent, meaningful, and rational choices. Raz emphasizes that true freedom also requires environmental support: choices must be practically possible in order for autonomy to be exercised.
From a psychological perspective, understood as a contemporary philosophical framework, this suggests that an individual’s experience of freedom depends on both personal will and the conditions provided by the environment. One may feel free yet simultaneously notice limitations imposed by circumstances. This paradox is central to a deeper understanding of freedom.

References:
Raz, Joseph. The Morality of Freedom. Oxford University Press, 1986.
academic.oup.com – Raz
SpringerLink – Creativity and Freedom

Diary dialogue
Autonomy: “I feel free, but my environment determines how much I can truly choose.”
Freedom and conditions: “Real freedom is an ongoing interaction between my own will and the surrounding context

TAITEILIJUUDEN REFLEKTOINTI: VAPAUS JA AUTONOMIA – SUOMI

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Isaiah Berlin – Kaksi vapauden käsitettä ja psykologinen näkökulma

Isaiah Berlinin klassinen jako negatiiviseen ja positiiviseen vapauteen tarjoaa selkeän välineen ymmärtää yksilön kokemusta vapaudesta taiteilijana.

Negatiivinen vapaus merkitsee vapautta ulkoisista rajoitteista; yksilö on vapaa, kun hän voi toimia ilman muiden pakotteita. Positiivinen vapaus taas liittyy kykyyn olla oman itsensä aiheuttaja, kykyyn tehdä valintoja, jotka heijastavat henkilökohtaista tahtoa ja identiteettiä.

Psykologian näkökulmasta, ajatellen sitä aikamme filosofisena ajattelumaailmana, voidaan ymmärtää, miksi muodollinen vapaus ei aina tarkoita todellista kokemusta vapaudesta: sisäiset jarrut, pelot tai riippuvuudet voivat rajoittaa päätöksentekokykyä ja luovaa toimintaa, vaikka ulkoiset esteet olisivat poissa.

Lähteet:
Berlin, Isaiah. Two Concepts of Liberty. Oxford University Press, 1969.
filosofia.fi – Berlin

Päiväkirja-dialogi
Negatiivinen vapaus:

“Liikun ja teen, mutta tunnen silti estoa sisälläni.”

Positiivinen vapaus:

“Haluan tehdä asiat omalla tavallani, mutta kyseenalaistan, ovatko valintani aidosti omiani.”

Schelling ja Fichte – Radikaali vapaus ja itsenäinen toimijuus

Schelling ja Fichte tarkastelevat vapauden käsitettä radikaalisti. Todellinen vapaus ilmenee silloin, kun yksilö kykenee tekemään valintoja, jotka eivät ole pelkästään seurausta ulkoisista tekijöistä tai deterministisistä vaikutteista.

Schelling korostaa sisäisen vapauden merkitystä, kun taas Fichte esittää vapauden “kuplana”, jossa yksilö säilyttää autonomiansa suhteessa yhteiskunnallisiin normeihin ja odotuksiin.

Psykologisesti voidaan ajatella, että tämä on tila, jossa itsetietoisuus ja sisäiset resurssit kohtaavat ulkoiset rajoitteet. Psykologia toimii tässä filosofisena viitekehyksenä, joka tarjoaa käsitteitä ymmärtää kokemuksen syvyyksiä: miten yksilö kokee vapauden ja toimijuuden rajat ja mahdollisuudet.

Lähteet:
Schelling, Friedrich. Philosophical Inquiries into the Essence of Human Freedom. 1809.
Fichte, Johann Gottlieb. Foundations of Natural Right. 1796.

Päiväkirja-dialogi

Radikaali vapaus: “Tunnen hetken täydellistä vapautta valita, mutta ympäristö ohjaa jatkuvasti.”

Toimijuus: “Autonomia on jatkuvaa tasapainottelua oman tahdon ja ulkoisten odotusten välillä.”

Joseph Raz – Vapaus, autonomia ja ympäristön merkitys

Joseph Raz yhdistää vapauden käsitteen autonomiaan, jossa yksilön kyky tehdä itsenäisiä ja merkityksellisiä valintoja on keskeistä. Todellinen vapaus edellyttää myös ympäristön tarjoamia mahdollisuuksia: valintojen tulee olla käytännössä mahdollisia, jotta autonomia toteutuu.

Psykologinen näkökulma, filosofisena viitekehyksenä, osoittaa, että vapauden kokemus riippuu sekä omasta tahdosta että ympäristön tarjoamista puitteista. Henkilö voi tuntea itsensä vapaaksi ja silti huomata rajoituksia olosuhteiden vuoksi. Tämä paradoksi on keskeinen vapauden syvemmässä ymmärtämisessä.

Lähteet:
Raz, Joseph. The Morality of Freedom. Oxford University Press, 1986.
academic.oup.com – Raz
SpringerLink – Creativity and Freedom

Päiväkirja-dialogi

Autonomia: “Tunnen itseni vapaaksi, mutta ympäristö määrittää, kuinka paljon voin todella valita.”

Vapaus ja olosuhteet: “Todellinen vapaus on jatkuva vuorovaikutus oman tahdon ja ympäristön kanssa.”

Mitä menneisyys opettaa taidekentän yhdistymisistä?

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Suomen Taiteilijaseuran ja sen liittojen mahdolliset yhdistymishankkeet herättävät keskustelua niin rahoista, vallasta kuin taiteilijoiden asemasta. Menneisyys tarjoaa arvokkaita opetuksia siitä, miten yhdistämiset voivat vaikuttaa alan rakenteisiin ja taiteilijoiden toimintaan.

Kokemukset eri yhdistymishankkeista osoittavat, että käytännön realismin huomioiminen on keskeistä. Konkreettiset esimerkit, kuten Kuvataiteen talon hanke, havainnollistavat, miten henkilö- ja raharesurssit voivat kulua nopeasti ilman, että tavoitteet toteutuvat. Tämä ei koske vain rahoja, vaan myös vallan ja päätöksenteon läpinäkyvyyttä, eli sitä, kuka voi vaikuttaa ja kenellä on oikeus osallistua.
Rinnakkaisten liittojen ja huonosti suunniteltujen rakenteiden seuraukset voivat olla myrkyllisiä koko toiminnalle. Yhdistymishankkeiden valmistelussa on tärkeää ymmärtää nämä käytännön riskit, jotta tuleva valtakunnallinen rakenne ei toista menneiden virheitä.
Taiteilijoiden rooli korostuu: ennen suuria yhdistymisiä on hyödyllistä avata olemassa olevia rakenteita ja tarkastella niiden toimintaa läpinäkyvästi. Tämä mahdollistaa sen, että yhdistyminen voi tapahtua tavalla, joka tukee taiteilijoiden asemaa, säilyttää toiminnan avoimuuden ja vahvistaa kentän kestävää kehitystä.
Menneisyys tarjoaa siis arvokkaita oppeja. Se muistuttaa, että yhdistymishankkeissa ei ole kyse vain organisaatioiden yhdistämisestä, vaan myös taiteilijoiden mahdollisuudesta vaikuttaa ja säilyttää vapaus tehdä taidetta omilla ehdoillaan.

Tämä on olennainen kysymys koko alan kehityksen ja taiteen vapauden kannalta.

What Can the Past Teach About Art Associations Merging?

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Potential mergers of the Finnish Artists’ Association and its affiliated unions spark discussions around funding, power, and the position of artists. Lessons from the past provide valuable insights into how such mergers can impact the structures of the field and artists’ agency.

Experiences from previous merger initiatives show that practical realism is crucial. Concrete examples, such as the Kuvataiteen talo project, illustrate how quickly human and financial resources can be consumed without achieving the intended goals. This concern extends beyond finances to transparency in power and decision-making, meaning who can influence decisions and who has the right to participate.
Parallel associations or poorly planned structures can have harmful effects on the entire operation. When preparing merger initiatives, it is essential to understand these practical risks so that future national structures do not repeat past mistakes.
The role of artists is central: before large-scale mergers, it is beneficial to open up existing structures and examine their operations transparently. This allows a merger to occur in a way that supports the position of artists, maintains operational openness, and strengthens sustainable development in the field.
The past offers valuable lessons. It reminds us that merger initiatives are not merely about combining organizations, but also about ensuring artists retain their ability to influence and maintain the freedom to create art on their own terms. This remains a fundamental question for the development of the field and the preservation of artistic freedom.

14.1.2026 — Rakas päiväkirja

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Haluan täsmentää jotakin olennaista.
Se, että erotan toisistaan materiaalit, menetelmät, välineet ja tekniikat, ei tarkoita pyrkimystä varmuuteen tai suljettuun järjestelmään. Tämä erottelukyky on syntynyt pitkän tekemisen kautta — se ei ole lukinnut minua toistoon. Materiaalien tunteminen ei tarkoita sitä, että tietäisin ennalta, mitä niistä syntyy. Se tarkoittaa uskallusta astua tilanteisiin, joissa kaikkea ei vielä tiedetä.
Olen tietoisesti valinnut epävarmuuden. Epävarmuus ei ole puute, vaan tila, joka syntyy juuri materiaalin ja tekemisen väliin. Se on sidoksissa maalaustaiteeseen — ja laajemmin taiteeseen — tavalla, josta en halua luopua. Materiaali vastustaa, yllättää ja pakottaa kuuntelemaan. Värit, pinnat ja muodot vaikuttavat minuun suoraan. Valitsen ne työskentelyssäni intuition perusteella, ja ne toimivat kuin karkkeina, jotka houkuttelevat ja viipyvät kehossa.

Näen, että osa pitkään työskennelleistä taiteilijoista valitsee varmuuden, tunnistettavan toiston ja hallitut muodot. Minä en ole valinnut sitä polkua. En halua jäädä omien teosteni monumentiksi. Haluan pysyä liikkeessä, keskeneräisenä, etsivänä. Tekemiseni on fyysistä: se tuottaa konkreettisia teoksia, jotka jäävät maailmaan, mutta lopputulos ei ole ennalta määrätty. Juuri se, että teos jää, antaa epävarmuudelle merkityksen.

En pyri täydelliseen tietoon. Etsin tilaa, jossa kaikkea ei vielä tiedetä — ja jossa materiaali saa vastata takaisin.

January 14, 2026 — Dear Diary

Kirjoitettu kirjoittaja &s

I want to clarify something essential.
The fact that I distinguish between materials, methods, tools, and techniques does not mean I am striving for certainty or a closed system. This ability to differentiate has emerged through long practice — it has not confined me to repetition. Knowing materials does not mean knowing in advance what will come from them. It means daring to enter situations where not everything is known.
I have consciously chosen uncertainty. Uncertainty is not a lack; it is a state that exists precisely in the space between material and making. It is bound to painting — and more broadly to art — in a way I do not want to lose. Material resists, surprises, and forces listening. Colors, surfaces, and forms affect me directly. I select them in my work through intuition, and they act like candies, enticing and lingering in the body.

I see that some artists, after long careers, choose certainty, recognizable repetition, and controlled forms. I have not chosen that path. I do not want to become a monument to my own work. I want to remain in motion, unfinished, searching. My practice is physical: it produces concrete works that remain in the world, but the outcome is not predetermined. It is precisely the fact that the work remains that gives uncertainty its meaning.

I am not seeking complete knowledge. I am seeking a space in which not everything is known — and in which the material is allowed to respond back.

Part 2: Artistic Responsibility, Freedom, and the Structures of Visibility

Kirjoitettu kirjoittaja &s

When sustainability becomes embedded not only in artistic content but also in funding and institutional frameworks, a crucial question arises: where does the boundary lie between artistic freedom and societal responsibility?

Themes of sustainable development shape art not only at the level of subject matter, but increasingly within the structures through which art is produced, funded, and presented. Practices based on reused materials often become intertwined with expectations that subtly reshape the artist’s position. Sustainability turns into a criterion that influences which projects are considered relevant, fundable, and visible.
At this point, the role of the artist shifts. The artist is no longer only a maker, but also a carrier of meaning—and sometimes even a symbol of structural change. While the intention may be positive, this framework can restrict artistic diversity. Not all art fits within sustainability discourse, nor should it. Yet institutional systems may begin to favor certain forms of expression at the expense of others.
Paradoxically, artistic freedom may be weakened precisely at the moment when responsibility and future-oriented thinking are most strongly emphasized. If sustainability becomes a predefined framework, there is a risk that art turns into an instrument rather than an independent mode of thought. The role of art, however, is not to reinforce established models, but to retain the capacity to disrupt them.

For this reason, the relationship between art and sustainability should be approached as an open process rather than a fixed program. The artist’s responsibility is not to be flawless, but to be perceptive. Artistic freedom does not mean detachment from society, but the ability to examine it without predetermined answers.
Ultimately, the question is not whether art can be sustainable, but whether it is allowed to remain unfinished, contradictory, and difficult to define—even when the future is discussed in earnest.

Part 1: Art, Reused Materials, and the Paradox of Sustainability

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Intro:
The use of reused materials in art is often perceived as an unambiguously responsible choice. In reality, it is entangled with contradictions that reveal the complex relationship between art, politics, and sustainability.

When an artist works with reused materials and seeks to engage with the idea of sustainable development through their work, they inevitably enter a space where aesthetics, ethics, and politics intersect. This intersection cannot be approached as neutral: material choices are always statements, even when they are not explicitly framed as such.

The use of reused materials in art is commonly understood as an inherently “good” act. It signals responsibility, ecological awareness, and a desire to act differently from a consumption-driven mainstream. At the same time, it contains a paradox: art that aims to question overconsumption is still produced within a system that prioritizes visibility, production, and the constant demand for novelty. A work that critiques material excess may nonetheless become part of the art market, exhibition circuits, or collections—thus participating in the very structures it seeks to comment on.

Reuse in art is not merely a technical or material solution, but a linguistic and political gesture. It shifts attention away from “pure” and controlled materials toward those that have already been lived with, used, and often rendered invisible. In this context, material is no longer a neutral surface for expression but an active carrier of meaning. At the same time, the artist relinquishes a degree of control: reused materials bring with them histories, traces, and contingencies that cannot be fully domesticated.

The paradox also emerges in the role of the artist. When working in the name of sustainability, artists may be expected to embody moral consistency or even serve as ethical exemplars. The artist can easily become a symbolic figure representing a “correct” way of acting. This places a burden on both art and artist that may narrow artistic freedom. The idea of sustainability—originally oriented toward diversity and long-term thinking—can turn into a norm that defines what kind of art is considered acceptable.

Yet it is precisely within this tension that art’s potential resides. Art does not solve the problems of sustainability, but it can make their contradictions visible. It can reveal how difficult it is to act ethically within systems built on fundamentally different premises. Art that employs reused materials does not offer answers; it poses questions: what does responsibility mean in a world where no action is entirely innocent?

Perhaps the essential task is to accept that art grounded in reuse exists in a permanent state of contradiction. This does not weaken the work; it makes it more honest. The paradox is not a problem to be resolved, but a space in which thinking can move more freely. It is precisely there that art has the capacity to exert influence

Osa 1: Taide, uusiomateriaali ja kestävyyden paradoksi

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Ingressi:
Uusiomateriaalien käyttö taiteessa mielletään usein yksiselitteisesti vastuulliseksi valinnaksi. Todellisuudessa siihen kietoutuu ristiriitoja, jotka paljastavat taiteen, politiikan ja kestävän kehityksen monimutkaisen suhteen.
Kun taiteilija käyttää uusiomateriaaleja ja pyrkii teostensa kautta osallistumaan kestävän kehityksen ideaan, hän astuu väistämättä alueelle, jossa estetiikka, etiikka ja politiikka risteävät. Tätä risteystä ei voi ohittaa neutraalina: materiaalivalinnat ovat aina myös kannanottoja, vaikka niitä ei sellaisiksi nimettäisi.

Uusiomateriaalien käyttö taiteessa nähdään usein itsestään selvästi ”hyvänä” tekona. Se viestii vastuullisuudesta, ekologisesta tietoisuudesta ja halusta toimia toisin kuin kulutuskeskeinen valtavirta. Samalla siihen sisältyy kuitenkin paradoksi: taide, joka pyrkii kyseenalaistamaan ylikulutusta, syntyy silti osana järjestelmää, jossa näkyvyys, tuotanto ja jatkuva uutuuden vaatimus ovat keskiössä.

Teos, joka kritisoi materiaalista yltäkylläisyyttä, saattaa päätyä osaksi markkinaa, näyttelykiertoa tai kokoelmaa – ja näin osaksi samaa rakennetta, jota se pyrkii kommentoimaan.

Uusiokäyttö taiteessa ei ole vain tekninen tai materiaalinen ratkaisu, vaan kielellinen ja poliittinen ele. Se siirtää huomion pois ”puhtaasta” ja kontrolloidusta materiaalista kohti jo elettyä, käytettyä ja usein näkymättömäksi jäänyttä. Tällöin materiaali ei ole neutraali alusta ilmaisulle, vaan aktiivinen merkitysten kantaja. Samalla taiteilija luopuu osasta hallintaa: uusiomateriaali tuo mukanaan historian, jälkiä ja sattumaa, joita ei voi täysin kesyttää.

Paradoksi syntyy myös taiteilijan roolista. Kun taiteilija toimii kestävyyden nimissä, häneltä saatetaan odottaa moraalista johdonmukaisuutta ja jopa esimerkillisyyttä. Taiteilijasta tulee helposti symbolinen hahmo, jonka oletetaan edustavan ”oikeanlaista” tapaa toimia. Tämä asettaa taiteelle ja tekijälle paineen, joka voi kaventaa taiteellista vapautta. Kestävyyden idea, joka itsessään pyrkii moninaisuuteen ja pitkään aikajänteeseen, voi kääntyä normiksi, joka määrittää, millainen taide on hyväksyttävää.

Samalla juuri tässä jännitteessä piilee taiteen mahdollisuus. Taide ei ratkaise kestävyyden ongelmia, mutta se voi tehdä niiden ristiriidat näkyviksi. Se voi paljastaa, miten vaikeaa on toimia eettisesti järjestelmässä, joka on rakennettu toisin. Uusiomateriaaleja käyttävä taide ei ole vastaus, vaan kysymys: mitä tarkoittaa vastuullisuus maailmassa, jossa mikään toiminta ei ole täysin viatonta?

Ehkä olennaista on hyväksyä se, että uusiomateriaaleihin nojaava taide elää jatkuvassa ristiriidassa. Se ei tee taiteesta heikompaa, vaan rehellisempää. Paradoksi ei ole ongelma, joka pitäisi ratkaista, vaan tila, jossa ajattelu voi liikkua vapaammin.

Juuri siellä taiteella on mahdollisuus vaikuttaa.