Kun kestävyyden ideasta tulee osa taiteen rakenteita ja rahoitusta, nousee esiin kysymys: missä kulkee taiteilijan vapauden ja yhteiskunnallisen vastuun raja?
Jatka lukemista ”Osa 2: Taiteilijan vastuu, vapaus ja näkyvyyden rakenteet”
Part 1: Art, Reused Materials, and the Paradox of Sustainability
Intro:
The use of reused materials in art is often perceived as an unambiguously responsible choice. In reality, it is entangled with contradictions that reveal the complex relationship between art, politics, and sustainability.
When an artist works with reused materials and seeks to engage with the idea of sustainable development through their work, they inevitably enter a space where aesthetics, ethics, and politics intersect. This intersection cannot be approached as neutral: material choices are always statements, even when they are not explicitly framed as such.
The use of reused materials in art is commonly understood as an inherently “good” act. It signals responsibility, ecological awareness, and a desire to act differently from a consumption-driven mainstream. At the same time, it contains a paradox: art that aims to question overconsumption is still produced within a system that prioritizes visibility, production, and the constant demand for novelty. A work that critiques material excess may nonetheless become part of the art market, exhibition circuits, or collections—thus participating in the very structures it seeks to comment on.
Reuse in art is not merely a technical or material solution, but a linguistic and political gesture. It shifts attention away from “pure” and controlled materials toward those that have already been lived with, used, and often rendered invisible. In this context, material is no longer a neutral surface for expression but an active carrier of meaning. At the same time, the artist relinquishes a degree of control: reused materials bring with them histories, traces, and contingencies that cannot be fully domesticated.
The paradox also emerges in the role of the artist. When working in the name of sustainability, artists may be expected to embody moral consistency or even serve as ethical exemplars. The artist can easily become a symbolic figure representing a “correct” way of acting. This places a burden on both art and artist that may narrow artistic freedom. The idea of sustainability—originally oriented toward diversity and long-term thinking—can turn into a norm that defines what kind of art is considered acceptable.
Yet it is precisely within this tension that art’s potential resides. Art does not solve the problems of sustainability, but it can make their contradictions visible. It can reveal how difficult it is to act ethically within systems built on fundamentally different premises. Art that employs reused materials does not offer answers; it poses questions: what does responsibility mean in a world where no action is entirely innocent?
Perhaps the essential task is to accept that art grounded in reuse exists in a permanent state of contradiction. This does not weaken the work; it makes it more honest. The paradox is not a problem to be resolved, but a space in which thinking can move more freely. It is precisely there that art has the capacity to exert influence
Osa 1: Taide, uusiomateriaali ja kestävyyden paradoksi
Ingressi:
Uusiomateriaalien käyttö taiteessa mielletään usein yksiselitteisesti vastuulliseksi valinnaksi. Todellisuudessa siihen kietoutuu ristiriitoja, jotka paljastavat taiteen, politiikan ja kestävän kehityksen monimutkaisen suhteen.
Kun taiteilija käyttää uusiomateriaaleja ja pyrkii teostensa kautta osallistumaan kestävän kehityksen ideaan, hän astuu väistämättä alueelle, jossa estetiikka, etiikka ja politiikka risteävät. Tätä risteystä ei voi ohittaa neutraalina: materiaalivalinnat ovat aina myös kannanottoja, vaikka niitä ei sellaisiksi nimettäisi.
Uusiomateriaalien käyttö taiteessa nähdään usein itsestään selvästi ”hyvänä” tekona. Se viestii vastuullisuudesta, ekologisesta tietoisuudesta ja halusta toimia toisin kuin kulutuskeskeinen valtavirta. Samalla siihen sisältyy kuitenkin paradoksi: taide, joka pyrkii kyseenalaistamaan ylikulutusta, syntyy silti osana järjestelmää, jossa näkyvyys, tuotanto ja jatkuva uutuuden vaatimus ovat keskiössä.
Teos, joka kritisoi materiaalista yltäkylläisyyttä, saattaa päätyä osaksi markkinaa, näyttelykiertoa tai kokoelmaa – ja näin osaksi samaa rakennetta, jota se pyrkii kommentoimaan.
Uusiokäyttö taiteessa ei ole vain tekninen tai materiaalinen ratkaisu, vaan kielellinen ja poliittinen ele. Se siirtää huomion pois ”puhtaasta” ja kontrolloidusta materiaalista kohti jo elettyä, käytettyä ja usein näkymättömäksi jäänyttä. Tällöin materiaali ei ole neutraali alusta ilmaisulle, vaan aktiivinen merkitysten kantaja. Samalla taiteilija luopuu osasta hallintaa: uusiomateriaali tuo mukanaan historian, jälkiä ja sattumaa, joita ei voi täysin kesyttää.
Paradoksi syntyy myös taiteilijan roolista. Kun taiteilija toimii kestävyyden nimissä, häneltä saatetaan odottaa moraalista johdonmukaisuutta ja jopa esimerkillisyyttä. Taiteilijasta tulee helposti symbolinen hahmo, jonka oletetaan edustavan ”oikeanlaista” tapaa toimia. Tämä asettaa taiteelle ja tekijälle paineen, joka voi kaventaa taiteellista vapautta. Kestävyyden idea, joka itsessään pyrkii moninaisuuteen ja pitkään aikajänteeseen, voi kääntyä normiksi, joka määrittää, millainen taide on hyväksyttävää.
Samalla juuri tässä jännitteessä piilee taiteen mahdollisuus. Taide ei ratkaise kestävyyden ongelmia, mutta se voi tehdä niiden ristiriidat näkyviksi. Se voi paljastaa, miten vaikeaa on toimia eettisesti järjestelmässä, joka on rakennettu toisin. Uusiomateriaaleja käyttävä taide ei ole vastaus, vaan kysymys: mitä tarkoittaa vastuullisuus maailmassa, jossa mikään toiminta ei ole täysin viatonta?
Ehkä olennaista on hyväksyä se, että uusiomateriaaleihin nojaava taide elää jatkuvassa ristiriidassa. Se ei tee taiteesta heikompaa, vaan rehellisempää. Paradoksi ei ole ongelma, joka pitäisi ratkaista, vaan tila, jossa ajattelu voi liikkua vapaammin.
Juuri siellä taiteella on mahdollisuus vaikuttaa.
Truth and the Space of Art
Thursday, January 8, 2026
Dear Diary,
Today I feel the weight of truth more than ever. Not because it is wrong or too much, but because denying it for so long has drained me completely. For years, I’ve adapted, hidden parts of myself, and silenced my perceptions just to get by. Every moment of pretending stole a little more strength, leaving a quiet emptiness behind.
And yet, now, the truth—even with its weight—is a relief. It stops the constant inner friction. The truth of how the world works, of what I can do, and where my boundaries lie. This truth is mine, but it is also a paradox that touches everyone: life asks us to adapt, but too much adaptation breaks something essential.
Art has become the space where this paradox can exist without apology. It doesn’t solve the pain, hide the loneliness, or fix the world. It carries everything, shaping it through material, color, and form. In my work, tension breathes: fragile, translucent, alive.
When I create, I do not hide. I do not have to be right. I do not try to fit into anyone else’s expectations. I simply exist, make, and observe. The paradox I carry emerges in layers, in shades, in transparency.
Art does not save me.
It does not need to. But it allows the paradox to be. And in that allowance, I find something essential: the courage to see the truth, bear its weight, and transform it into creation.
Totuus ja taiteen tila
To 8.1.2026
Rakas päiväkirja
On hetkiä, jolloin totuus tuntuu raskaammalta kuin mikään muu. Ei siksi, että se olisi väärin tai liikaa, vaan siksi, että sen kieltäminen kuluttaa kaiken energian. Pitkään olen elänyt tilanteissa, joissa olen joutunut sopeutumaan, piilottamaan osan itsestäni ja havainnoistani vain selviytyäkseni.
Jokainen teeskentelyn hetki vei voiman ja jätti hiljaisen tyhjiön.
Silloin totuus — vaikka se olisi raskas — on helpotus.
Se lopettaa sisäisen kitkan.
Totuus siitä, miten maailma toimii, mitä voin tehdä, missä rajani kulkevat. Tämä totuus on minun, mutta se on myös paradoksi, joka koskettaa meitä kaikkia: elämä vaatii sopeutumista, mutta liiallinen sopeutuminen rikkoo jotain olennaista.
Taide on tila, jossa paradoksi saa olla näkyvissä. Se ei ratko ongelmia, ei peitä kipua eikä väheksy yksinäisyyttä. Se kantaa kaiken tämän, muokkaa sen, antaa sen näkyä materiaalin, värin ja muodon kautta. Taideteoksissa ristiriita hengittää: hauraana, läpikuultavana, kauniina ja herkkänä.
Kun teen, en peitä enkä kätke. Minun ei tarvitse olla oikeassa, enkä yritä sovittaa itseäni ulkopuolisiin odotuksiin. Minä vain olen, teen ja havainnoin.
Paradoksi, jota kannan, tulee näkyväksi kerroksissa, sävyissä ja läpikuultavuudessa.
Taide ei pelasta minua, eikä sen tarvitse. Mutta se sallii paradoksin olla. Ja siinä on kaiken ydin: hyväksyä totuus, kantaa sen raskaus ja muuttaa se luomiseksi.
Tekijän esittely / Author’s profile
Some-esittely (suomi)
Kuvataiteilija, opettaja, kolmannen sektorin ammattilainen ja kriitikko pohtii blogissaan taiteen, yhdistystoiminnan ja avoimuuden merkitystä. Kirjoittaa myös kuvataidekritiikkejä silloin tällöin.
Lue, miksi rehellisyys ja selkeys voivat olla vahvuus myös ”neuroepätyypillisyyssyystä”.
Social preview (English)
A visual artist, educator, third-sector professional, and critic reflects on the importance of art, association work, and transparency. Occasionally writes art critiques as well. Discover why honesty and clarity can be a strength, even from a ”neurodivergent” perspective
Can the Past Guide the Future of Art?
”How does the past shape the future of the arts? Explore how transparency, collaboration, and fair structures can empower artists and communities worldwide. Read more in my latest blog post.”
The world of artist associations and networks is complex, and understanding how past structures have functioned can help guide the future. Experience shows that when smaller, parallel groups are formed alongside main organizations—often to access specific resources or funding—this can unintentionally create tension and imbalance.
Resources like spaces, materials, and staff time may end up supporting a select group rather than the broader artist community. Important annual events can be dominated by invited artists outside the core membership, leaving original members sidelined.
Transparency, clear decision-making processes, and well-defined roles are essential to prevent these dynamics. Open communication, documented agreements, and adherence to democratic procedures are not bureaucratic hurdles—they protect the integrity of the organization and its mission.
By examining these historical patterns, artist communities can better understand how structures shape participation and opportunity. Reflecting on the past allows us to design organizations that genuinely support all members, foster collaboration, and strengthen the position of artists in society.
Societal Question:
How can the arts ensure openness and equitable participation when shaping the structures that influence creativity, access, and visibility?
Kertooko menneisyys tulevaisuuden suunnan taidekentällä?
Osa 1
Olen ollut taidekentän ja yhdistystoiminnan parissa pitkään. Välillä aktiivisesti, välillä hiljaisempana. Juuri tämä etäisyys ja ajallinen perspektiivi ovat antaneet tilaa nähdä asioita hieman laajemmassa kehyksessä – ei yksittäisten tapahtumien tai henkilöiden kautta, vaan rakenteina, jotka toistuvat yllättävän samankaltaisina ajasta ja paikasta riippumatta.
Taidekentällä yhdistykset, hankkeet ja erilaiset toiminnalliset rakenteet ovat välttämättömiä.
Ilman niitä ei synny tiloja, näyttelyitä, verkostoja eikä jatkuvuutta. Samalla juuri näissä rakenteissa piilee myös haaste, josta puhutaan yllättävän vähän: se, miten rinnakkaiset toimijat ja epäselvät vastuut voivat ajan myötä alkaa syödä toistensa edellytyksiä.
Yhdistystoiminta perustuu luottamukseen, vapaaehtoisuuteen ja yhteiseen hyvään. Kun tämän rinnalle syntyy uusia rakenteita – esimerkiksi erillisiä yhdistyksiä, hankkeita tai rahoituskanavia – tarkoitus voi olla hyvä ja käytännöllinen. Ongelmia syntyy silloin, jos avoimuus, läpinäkyvyys ja demokraattinen päätöksenteko eivät pysy mukana kehityksessä. Tällöin toiminta voi huomaamatta alkaa vinoutua: resurssit, tilat, näkyvyys ja mahdollisuudet kasaantuvat pienelle piirille, vaikka ne on alun perin tarkoitettu laajemmalle yhteisölle.
Usein tällaiset tilanteet eivät synny pahantahtoisuudesta. Ne syntyvät käytännöistä, joihin totutaan. Siitä, että ”näin on aina tehty”, tai että asioita hoidetaan tehokkuuden nimissä ilman, että pysähdytään kysymään, keitä toiminta todella palvelee. Ajan myötä tästä voi kuitenkin muodostua rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus, joka vaikuttaa suoraan taiteilijoiden asemaan, mahdollisuuksiin ja vapauteen.
Tässä ajassa keskustellaan myös valtakunnallisten liittojen ja rakenteiden yhdistämisestä. Ajatus on monella tapaa ymmärrettävä ja parhaimmillaan erittäin lupaava. Yhdistyminen voi tuoda voimaa, selkeyttä ja vaikuttavuutta. Samalla se sisältää riskin: jos jo olemassa olevia käytäntöjä ja valtarakenteita ei tarkastella kriittisesti etukäteen, ne voivat siirtyä sellaisinaan suurempiin rakenteisiin – entistä kauaskantoisempina ja vaikeammin korjattavina.
Siksi kysymys ei ole vain hallinnosta tai rahoituksesta, vaan taiteen vapaudesta ja taiteilijoiden asemasta yhteiskunnassa.
Millaisia rakenteita rakennamme, ja ketä ne lopulta palvelevat?
Uskallammeko tarkastella menneitä toimintamalleja rehellisesti, jotta emme toistaisi samoja virheitä uudessa mittakaavassa?
Ja voisiko juuri nyt olla hetki, jolloin avoimuus, läpinäkyvyys ja yhteinen vastuu nähdään taidekentällä aidosti voimavarana – ei uhkana?
Tätä pohdintaa on syytä jatkaa.
Tämä on vasta alku.
Mihin mentäisiin yhdessä?
Läpinäkyvä ja kestävä hanketyö – miksi rakenteet ratkaisevat
Olen ollut pitkään mukana kulttuuriyhdistysten hanketyössä ja pitkään hiljaa. Nyt on kuitenkin hyvä hetki puhua – kentällä on syntynyt enemmän avoimuutta ja mahdollisuus käsitellä asioita rakentavasti, ilman epäluuloa tai kuormitusta. Tämä on tilaisuus viedä asiat kestävään ja toimivaan suuntaan.
Kulttuuriyhdistysten hanketyö on monelle arkipäivää, mutta sen vaikutukset jäävät usein näkymättömiksi. Hankerahoitus mahdollistaa palkallisen työn ja suurimman osan yhdistystoiminnasta, mutta se määrittää myös päivittäisen työn rytmin ja sisällön. Lyhytjänteiset projektit, määräaikaiset rahoitukset ja sidotut budjetit voivat helposti rajata yhdistyksen tavoitteita ja luovaa tekemistä.
Hiljainen tieto ja tavoitteet näkyviksi
Hiljainen tieto katoaa helposti, jos tavoitteet ja päämäärät eivät ole selkeästi sovittuja ja kirjattuja. Kun ne asetetaan yhdessä ja dokumentoidaan, uusi toimija ymmärtää suunnan ja merkityksen. Tämä ei vain turvaa hankkeen sisältöä, vaan myös keventää yksilön kuormitusta ja vastuuta.
Sopimukset ja dokumentointi
Selkeät sopimukset määrittävät vastuut, valtuudet ja päätöksentekotavat. Ne vähentävät yksilöiden kuormitusta ja varmistavat, että kukaan ei voi ottaa valtaa yksin. Sopimukset ja pöytäkirjat eivät ole muodollisuuksia – ne ovat työkaluja demokratiaan, luottamukseen ja kestävään hanketyöhön.
Turvallinen tila ja avoin osallistuminen
Turvallinen tila mahdollistaa sen, että kaikki voivat ilmaista mielipiteensä, jakaa ideoita ja tehdä virheitä ilman pelkoa syrjinnästä tai vallan väärinkäytöstä. Se on edellytys luovalle työskentelylle, demokratialle ja tekijöiden jaksamiselle.
Vallan tasapaino ja jäsenistön aktiivisuus
Osa jäsenistä tuntee yhdistyksen käytänteet ja voi käyttää tietämystään epävirallisen vallan välineenä. Siksi jäsenistön aktiivisuus on ratkaisevaa: tietoisuus, osallistuminen ja valppaana oleminen pitävät päätökset demokraattisina ja estävät vallan epätasapainon.
Uusien yhdistysten perustaminen ja selkeät organisaatiorakenteet
Uusien yhdistysten perustaminen rinnalle ei saa hämärtää vastuita tai antaa mahdollisuutta henkilökohtaiseen vallankäyttöön. Kaikki rakenteet ja tavoitteet tulee käsitellä avoimesti ja kirjata näkyviksi, jotta kuormitus ei kasaannu yksilöille.
Alan ymmärrys
Alalla olevat ihmiset tunnistavat nämä ilmiöt vaistomaisesti, vaikka eivät olisi koskaan käsitelleet niitä ääneen. Teksti ei siksi pyri kertomaan “uutta totuutta” yksittäisille henkilöille, vaan tekemään näkyväksi rakenteita ja käytäntöjä, joista kaikki hyötyvät, kun ne ovat avoimia ja selkeitä.
Yhteenveto
Läpinäkyvyys, selkeät sopimukset ja turvallinen tila eivät ole lisäarvoa – ne ovat ehdottoman tärkeitä edellytyksiä, jotta luova työ voi kukoistaa ja tekijät jaksavat. Rakenteet tekevät hanketyöstä kestävää, demokratia säilyy ja hiljainen tieto pysyy näkyvänä.
Kaikki havainnot ja pohdinnat tässä tekstissä koskevat rakenteita, käytäntöjä ja hyvää hallintoa, eivät yksittäisiä henkilöitä, ja niiden tarkoitus on edistää läpinäkyvyyttä, demokratiaa ja kestävää kulttuuritoimintaa.
Pyrin käsittelemään näitä asioita rakentavasti ja positiivisesti, niin että ne hyödyttävät koko yhdistyskenttää.
Yhteiskunnallinen kysymys
Miten yhdistykset voivat rakentaa arjen rakenteet, sopimukset, turvallisen tilan, jäsenistön aktiivisuuden ja päätöksentekokäytännöt niin, että hanketyö säilyy demokraattisena, läpinäkyvänä ja kestävänä, estäen kuormituksen, vallan epätasapainon ja hiljaisen tiedon katoamisen, samalla kun työntekijät ja vapaaehtoiset voivat keskittyä sisällölliseen tekemiseen?
Mitä kulttuuri on?
Imatralla nimenomaan oli hyvä taideopetus. Väitän, että Amk:n ja Yamk:n takia myös lasten ja nuorten kuvataidekoulussa, jossa annettiin taiteen laajan oppimäärän mukaista opetusta vielä muutama vuosi sitten. Kaikki nuo on nyt lopetettu täältä sekä ammattikoulun matkailupuoli.
Matkailualan ammattiopetuksen kanssa oltaisiin voitu tehdä yhteistyötä ja olisi voinut olla uusi kukoistus molemmille aloille täällä Itäisessä Suomessa, etenkin nyt kun lähirajamme on kiinni se oltaisiin voitu kääntää helpommin rajan voitoksi kuin tappioksi.
Täällähän oli turismia ihan reippaasti, jo entuudestaan ja sille rakentunut ympäristö. Se tosin perustui, melkein kokonaan, vain ansaitsemiselle ja taloudelle.
Tai no, samapa tuo, ollaan raadollisen rehellisiä. Se perustui vain taloudelle. Täällä oli kauppoja, johon ei kerta kaikkiaan voinut edes kuvitella menevänsä paikallisena. Niissä ei ollut mitään kiinnostavaa tai tarpeellista.
Siksi varmasti myös itäturistit viilettivät kauppareissun jälkeen muualle kaikkine Lidlin ja Prisman juustonyssyköineen, mutta erityisesti kiire oli pois ja nopeaa sillä LandRover kuskilla, joka ei tarvitse sitä juustonyssykkää mihinkään. Ei sitten yhtään mihinkään.
Itsekkin Suomalaisena toki bensapumpulle jonottelin, rajatolpan kautta, noiden autojen keskellä pikkuisella vanhalla, mutta hyvin ketterällä Toyotallani. Joskus ihan nauratti, miten erilaisessa porukassa sitä usein oli siinä jonossa virttyneissä verkkareissa Calvin Kleinin Unisex parfymin ja bensan höyryjen sekoittuessa hajuelimissäni.
Nyt on savuavat rauniot, jotka pitäisi tuhkan palanen kerrallaan katsoa uudelleen.
Mä itse olen kuvataiteilijana tehnyt eri alojen kanssa yhteistyötä nyt muutamia vuosia taide ja media-alan koulutuksessa kouluttajana ja ihan hyvin onnistuu. Toki alkuunsa oli tietty vaikeaa, kun piti rakentaa speksejä ja koen, että se onnistuu kulttuurilähtöisesti vain jos kulttuurintekijät osallistuvat siihen itsenään, omana alana.
Tämä työ ei sijaitse Imatralla, ikävä kyllä, eikä edes kovin lähellä ja se on vielä ikävämpää ja tämäkin työ voi muuttua kun sen raamit puristetaan ahtaiksi.
Kulttuurintekijän näkökulmasta asiat muuttuvat koko ajan vain enemmän merkityksettömiksi ja pimeiksi kuiluiksi, jossa vain rahalla ja teholla on väliä.
Itse muutin tänne Imatralle perheeni kanssa taidekoulun takia aikoinaan ja jäin työn takia.
Se mikä täällä ja muuallakin
Suomessa on kaikkein vaikeinta on juuri nuo asenteet ylipäätään kulttuuria ja sen tekemistä kohtaan.
Kulttuurin pitäisi muka perustua rahalle ja vain sille. Pitäisi olla jokin maata mullistava, brändätty palvelu tai tuote mitä myydään ja se tuote ja palvelu jotenkin aateloituu sen odotetun ja tavoitellun kasvavan rahavirran kiilto silmissä ja se ideana kannustaa sitä rahaa tekemään yötä päivää tehokkaasti ja varmasti.
Miten ihmeessä kulttuuri voisi edes perustua sille?
Täytyy ilmeisesti palata ihan aakkosiin ja kertoa mitä kulttuurilla tarkoitetaan. Mikä on sanan kulttuuri merkitys?
Kulttuuri kuitenkin on = kaikki se mitä me ihmiset olemme ja millaiseksi me tämän ympäristömme teemme. Eihän sille ole yhtä nimeä ja brändiä edes olemassa tosi elämässä.
Ei ole olemassakaan, jotain elitiiä, joka jotenkin on ”se kulttuuri”. Saatikka ”kulttuurin tekijä”.
Kulttuuria ollaan me ja niin kauan kun päättäjät EI sitä ymmärrä aidosti, oikeasti ja käytännössä ollaan pahoinvoinnin tiellä.
Totta kait ihmiset suuttuu ja on vihaisia sekä turhautuneita, jos tämä asia koko ajan sivuutetaan ja päättäjät antavat ymmärtää että vaikkapa joku Apteekki ja joku epämääräinen kulttuuri on jotenkin napit vastakkain.
Suomi on Euroopan rikkaimpia maita. Mutta ihmiset voi huonosti, koska kaikkialla puhutaan VAAN rahasta ja tekokkuudesta sekä kasvusta sen ympärillä, nyt kun sitä rahaa on kuitenkin niin paljon, että ollaan Euroopan rikkaimpia maita.
Se on ihan mielipuolista.
Kulttuuri ollaan ME ihmiset ja meidän itse rakentama maailma meidän ympärillä, siihen kuuluu inhimillinen, kaikki se monivärinen ja muotoinen inhimillisyys heikkouksineen päivineen ja tämän kaiken yhdistetyt ulottuvuudet mitä meissä on. TODELLAKIN KAIKKI kuten kaikki luovuus, tavat, perinteet, taide, tiede jne. Niistä syntyy niitä yleisiä virtoja, joka on elävää elämää.
Elanto ja sen hankkiminen on välttämättömyys, pysyä hengissä, jonka pitäisi rakentua kestävän ja eheän kulttuurin päälle turvaksi ihmisten hyvinvoinnille.
Nyt yritämme jotenkin masokistisesti, henkemme hädässä, itseämme kuristaen, tehdä Ihan päinvastoin. Yritämme pakottaa sen elävän virtaavan elämän tehotuotannoksi, yhä vain tehokkaammaksi, joksikin jolla on jokin välineellinen hintalappu.
Tiedämme tämän kaiken ja tiedämme, että se luo pahoinvointia. Miksi, emme muuta sitä?
Claude Levi –Strauss jo sanoi näin, eri sanoin ja yleisemmällä tasolla, kulttuurintutkijana aikoinaan. Minusta tämä on edelleen varsin kelvollinen ajatus ja voi ajatella edelleen niin, että talous sekä elinkeinotoiminta on kulttuurin vastapari.
Toki kulttuurista voi syntyä myös elinkeinoa, eikä vastaparisuudenidea sitä mitenkää poista.