Ingressi:
Uusiomateriaalien käyttö taiteessa mielletään usein yksiselitteisesti vastuulliseksi valinnaksi. Todellisuudessa siihen kietoutuu ristiriitoja, jotka paljastavat taiteen, politiikan ja kestävän kehityksen monimutkaisen suhteen.
Kun taiteilija käyttää uusiomateriaaleja ja pyrkii teostensa kautta osallistumaan kestävän kehityksen ideaan, hän astuu väistämättä alueelle, jossa estetiikka, etiikka ja politiikka risteävät. Tätä risteystä ei voi ohittaa neutraalina: materiaalivalinnat ovat aina myös kannanottoja, vaikka niitä ei sellaisiksi nimettäisi.
Uusiomateriaalien käyttö taiteessa nähdään usein itsestään selvästi ”hyvänä” tekona. Se viestii vastuullisuudesta, ekologisesta tietoisuudesta ja halusta toimia toisin kuin kulutuskeskeinen valtavirta. Samalla siihen sisältyy kuitenkin paradoksi: taide, joka pyrkii kyseenalaistamaan ylikulutusta, syntyy silti osana järjestelmää, jossa näkyvyys, tuotanto ja jatkuva uutuuden vaatimus ovat keskiössä.
Teos, joka kritisoi materiaalista yltäkylläisyyttä, saattaa päätyä osaksi markkinaa, näyttelykiertoa tai kokoelmaa – ja näin osaksi samaa rakennetta, jota se pyrkii kommentoimaan.
Uusiokäyttö taiteessa ei ole vain tekninen tai materiaalinen ratkaisu, vaan kielellinen ja poliittinen ele. Se siirtää huomion pois ”puhtaasta” ja kontrolloidusta materiaalista kohti jo elettyä, käytettyä ja usein näkymättömäksi jäänyttä. Tällöin materiaali ei ole neutraali alusta ilmaisulle, vaan aktiivinen merkitysten kantaja. Samalla taiteilija luopuu osasta hallintaa: uusiomateriaali tuo mukanaan historian, jälkiä ja sattumaa, joita ei voi täysin kesyttää.
Paradoksi syntyy myös taiteilijan roolista. Kun taiteilija toimii kestävyyden nimissä, häneltä saatetaan odottaa moraalista johdonmukaisuutta ja jopa esimerkillisyyttä. Taiteilijasta tulee helposti symbolinen hahmo, jonka oletetaan edustavan ”oikeanlaista” tapaa toimia. Tämä asettaa taiteelle ja tekijälle paineen, joka voi kaventaa taiteellista vapautta. Kestävyyden idea, joka itsessään pyrkii moninaisuuteen ja pitkään aikajänteeseen, voi kääntyä normiksi, joka määrittää, millainen taide on hyväksyttävää.
Samalla juuri tässä jännitteessä piilee taiteen mahdollisuus. Taide ei ratkaise kestävyyden ongelmia, mutta se voi tehdä niiden ristiriidat näkyviksi. Se voi paljastaa, miten vaikeaa on toimia eettisesti järjestelmässä, joka on rakennettu toisin. Uusiomateriaaleja käyttävä taide ei ole vastaus, vaan kysymys: mitä tarkoittaa vastuullisuus maailmassa, jossa mikään toiminta ei ole täysin viatonta?
Ehkä olennaista on hyväksyä se, että uusiomateriaaleihin nojaava taide elää jatkuvassa ristiriidassa. Se ei tee taiteesta heikompaa, vaan rehellisempää. Paradoksi ei ole ongelma, joka pitäisi ratkaista, vaan tila, jossa ajattelu voi liikkua vapaammin.
Juuri siellä taiteella on mahdollisuus vaikuttaa.