Kertooko menneisyys tulevaisuuden suunnan taidekentällä?

Osa 1
Olen ollut taidekentän ja yhdistystoiminnan parissa pitkään. Välillä aktiivisesti, välillä hiljaisempana. Juuri tämä etäisyys ja ajallinen perspektiivi ovat antaneet tilaa nähdä asioita hieman laajemmassa kehyksessä – ei yksittäisten tapahtumien tai henkilöiden kautta, vaan rakenteina, jotka toistuvat yllättävän samankaltaisina ajasta ja paikasta riippumatta.

Taidekentällä yhdistykset, hankkeet ja erilaiset toiminnalliset rakenteet ovat välttämättömiä.

Ilman niitä ei synny tiloja, näyttelyitä, verkostoja eikä jatkuvuutta. Samalla juuri näissä rakenteissa piilee myös haaste, josta puhutaan yllättävän vähän: se, miten rinnakkaiset toimijat ja epäselvät vastuut voivat ajan myötä alkaa syödä toistensa edellytyksiä.

Yhdistystoiminta perustuu luottamukseen, vapaaehtoisuuteen ja yhteiseen hyvään. Kun tämän rinnalle syntyy uusia rakenteita – esimerkiksi erillisiä yhdistyksiä, hankkeita tai rahoituskanavia – tarkoitus voi olla hyvä ja käytännöllinen. Ongelmia syntyy silloin, jos avoimuus, läpinäkyvyys ja demokraattinen päätöksenteko eivät pysy mukana kehityksessä. Tällöin toiminta voi huomaamatta alkaa vinoutua: resurssit, tilat, näkyvyys ja mahdollisuudet kasaantuvat pienelle piirille, vaikka ne on alun perin tarkoitettu laajemmalle yhteisölle.

Usein tällaiset tilanteet eivät synny pahantahtoisuudesta. Ne syntyvät käytännöistä, joihin totutaan. Siitä, että ”näin on aina tehty”, tai että asioita hoidetaan tehokkuuden nimissä ilman, että pysähdytään kysymään, keitä toiminta todella palvelee. Ajan myötä tästä voi kuitenkin muodostua rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus, joka vaikuttaa suoraan taiteilijoiden asemaan, mahdollisuuksiin ja vapauteen.

Tässä ajassa keskustellaan myös valtakunnallisten liittojen ja rakenteiden yhdistämisestä. Ajatus on monella tapaa ymmärrettävä ja parhaimmillaan erittäin lupaava. Yhdistyminen voi tuoda voimaa, selkeyttä ja vaikuttavuutta. Samalla se sisältää riskin: jos jo olemassa olevia käytäntöjä ja valtarakenteita ei tarkastella kriittisesti etukäteen, ne voivat siirtyä sellaisinaan suurempiin rakenteisiin – entistä kauaskantoisempina ja vaikeammin korjattavina.
Siksi kysymys ei ole vain hallinnosta tai rahoituksesta, vaan taiteen vapaudesta ja taiteilijoiden asemasta yhteiskunnassa.

Millaisia rakenteita rakennamme, ja ketä ne lopulta palvelevat?

Uskallammeko tarkastella menneitä toimintamalleja rehellisesti, jotta emme toistaisi samoja virheitä uudessa mittakaavassa?

Ja voisiko juuri nyt olla hetki, jolloin avoimuus, läpinäkyvyys ja yhteinen vastuu nähdään taidekentällä aidosti voimavarana – ei uhkana?

Tätä pohdintaa on syytä jatkaa.

Tämä on vasta alku.