Tämä ajatus liittyy suoraan kysymykseen siitä, miksi taiteen materiaaleihin liittyy yhä mystiikkaa — ja miksi se tuntuu sitkeästi säilyvän, vaikka tietoa on enemmän saatavilla kuin koskaan.
Huomaan, että yksi syy siihen, miksi aihe tuntuu myös itselleni jännittävältä julkaista, liittyy pelkoon väärinymmärryksestä.
On olemassa riski, että kun puhun materiaalien osaamisesta ja sen arvostuksesta, se voidaan tulkita niin, että pelkkä materiaalinen taito riittäisi tekemään teoksesta taidetta. Tai että tekninen osaaminen asetettaisiin taiteellisen kokonaisuuden tilalle.
Tätä en tarkoita.
Silti juuri tämän väärinymmärryksen mahdollisuus paljastaa jotakin olennaista: se ei ole vain yksilöllinen tulkintariski, vaan laajempi jännite taiteen kentällä.
Tuntuu siltä, että tämä jännite ei ole vain minun kokemukseni, vaan jollain tavalla jaettu.
Ehkä siksi tästä on vaikea puhua suoraan.
Jos materiaalinen osaaminen nostetaan esiin itsenäisenä ja arvokkaana tietona, se voi alkaa näyttäytyä uhkana taiteen määritelmälle — ikään kuin se siirtäisi taiteen pois “erityisestä alueestaan” takaisin kohti jotakin arkisempaa ja jaetumpaa osaamista.
Ja juuri tässä kohtaa esiin tulee laajempi kysymys: taiteilijan asema yhteiskunnassa.
Taiteilija on usein määritelty erilliseksi toimijaksi, jonka työ ei ole suoraan rinnastettavissa muihin osaamisen muotoihin.
Mutta tämä ajatus ei ole minulle lähtökohta, vaan ristiriita, jonka huomasin vasta käytännön kautta — esimerkiksi siirtyessäni opettamaan ammatillisessa koulutuksessa.
Siellä materiaali ja menetelmät olivat konkreettisia, suoraan tekemiseen kiinnittyviä ja usein hyvin rikasta osaamista. Samaan aikaan huomasin, miten helposti kuvataiteen ja median puhe voi etäännyttää itseään tästä materiaalisen tekemisen tasosta — ja joskus jopa rakentaa sille hiljaisen hierarkian.
Se oli kokemus, joka pysäytti.
Ei siksi, että jokin olisi “väärin”, vaan siksi että se paljasti, miten sama tieto ja osaaminen voivat saada eri ympäristöissä täysin eri arvon.
Ehkä siksi materiaalikeskustelu ei ole koskaan pelkästään materiaalikeskustelua.
Se koskee myös sitä, missä taiteen raja kulkee — ja kuka sen rajan saa määrittää.
Tämä ei tarkoita, että taidemaalausta tai sen moninaisia muotoja pitäisi kaventaa tai palauttaa johonkin menneeseen malliin.
Nykyinen taidekenttä on laaja ja monimuotoinen, eikä mikään yksittäinen traditio määritä sitä kokonaisuutena.
Silti huomaan tämän keskustelun nousevan usein silloin, kun nuoremmat tekijät ovat kiinnostuneita vanhoista menetelmistä ja materiaaleista. Ei siksi, että mikään olisi palannut entiseen, vaan siksi, että tarve ymmärtää materiaalia syvemmin, konkreettisemmin ja omakohtaisemmin toistuu eri muodoissa.
Ja tässä kohtaa nousee esiin myös ristiriita, jota on vaikea sanoittaa.
Taiteilijoille annettu erillisyys yhteiskunnasta ei ole pelkästään ulkopuolelta asetettu rooli, vaan myös sisäisesti ja kulttuurisesti ylläpidetty tila, joka koetaan monin tavoin tärkeäksi ja jopa välttämättömäksi.
Juuri siksi tämä aihe on herkkä: materiaalin, taidon ja tiedon avaaminen koskettaa samalla myös sitä rajaa, jonka varaan taiteilijuuden erillisyys osittain rakentuu.
