Kun kestävyyden ideasta tulee osa taiteen rakenteita ja rahoitusta, nousee esiin kysymys: missä kulkee taiteilijan vapauden ja yhteiskunnallisen vastuun raja?
Kestävän kehityksen teemat eivät vaikuta taiteeseen vain sisältöjen tasolla, vaan yhä vahvemmin myös rakenteissa, joissa taidetta tuotetaan, rahoitetaan ja esitetään. Uusiomateriaaleihin nojaava työskentely kytkeytyy usein odotuksiin, jotka muovaavat taiteilijan asemaa huomaamattomasti. Kestävyydestä tulee kriteeri, joka ohjaa sitä, millaisia hankkeita pidetään ajankohtaisina, tuettavina ja näkyvinä.
Tässä kohtaa taiteilijan rooli muuttuu. Taiteilija ei ole vain tekijä, vaan myös viestin kantaja, joskus jopa rakenteellisen muutoksen symboli. Vaikka tarkoitus on hyvä, asetelma voi kaventaa taiteen monimuotoisuutta. Kaikki taide ei mahdu kestävyyspuheeseen, eikä kaiken tarvitsekaan. Silti järjestelmät saattavat suosia tietynlaista ilmaisua toisten kustannuksella.
Paradoksaalisesti taiteen vapaus voi tällöin heikentyä juuri silloin, kun sen nimissä puhutaan vastuullisuudesta ja tulevaisuudesta. Jos kestävyyden idea muuttuu ennakolta määritellyksi kehyksi, vaarana on, että taiteesta tulee väline, ei itsenäinen ajattelun muoto. Taiteilijan tehtävä ei kuitenkaan ole vahvistaa valmiita malleja, vaan kyetä myös häiritsemään niitä.
Siksi taiteen ja kestävyyden suhdetta olisi tarkasteltava avoimena prosessina, ei valmiina ohjelmana. Taiteilijan vastuu ei ole olla moitteeton, vaan olla tarkkanäköinen. Taiteen vapaus ei tarkoita irtautumista yhteiskunnasta, vaan mahdollisuutta tarkastella sitä ilman ennalta annettuja vastauksia.
Kysymys ei lopulta ole siitä, voiko taide olla kestävää, vaan siitä, saako se olla keskeneräistä, ristiriitaista ja vaikeasti määriteltävää myös silloin, kun tulevaisuudesta puhutaan vakavasti.