Suomalainen yhdistystoiminta perustuu luottamukseen ja vapaaehtoisuuteen. Samalla se nojaa yhä useammin näkymättömään työhön, epäselviin rooleihin ja hiljaiseen kuormitukseen, joista harvoin puhutaan rakenteellisina kysymyksinä. Tässä kirjoituksessa tarkastelen, miksi yhdistystoiminnan kestävyyttä on syytä ajatella uudella tavalla – ei syyllistäen, vaan toiminnan jatkuvuutta turvaten.
Suomalainen yhdistystoiminta nojaa vahvasti vapaaehtoisuuteen, luottamukseen ja jaettuun vastuuseen. Se on ollut suuri vahvuus: se on mahdollistanut laajan kansalaistoiminnan, ketteryyden ja omaehtoisen kulttuurin syntymisen. Samalla juuri nämä piirteet ovat synnyttäneet rakenteellisen ongelman, josta on puhuttu yllättävän vähän.
Monissa yhdistyksissä kuormitus ei näy ennen kuin toiminta alkaa rakoilla. Aktiivit väsyvät, vastuu kasautuu harvoille, tehtävät laajenevat huomaamatta ja rajat työn, vapaaehtoisuuden ja luottamustehtävien välillä hämärtyvät. Harvoin kyse on pahasta tahdosta. Useammin kyse on siitä, että toimintamallit ovat periytyneet ajalta, jolloin toiminnan mittakaava, rahoitus ja odotukset olivat toisenlaisia.
Yhdistystoiminnassa syntyy paljon sellaista työtä, jota ei kutsuta työksi. Se on koordinointia, huolehtimista, jatkuvaa läsnäoloa, epävarmuuden sietämistä ja vastuun kantamista tilanteissa, joissa roolit eivät ole selkeitä. Tämä työ jää helposti näkymättömäksi, koska se ei istu perinteisiin kategorioihin. Silti juuri se kannattelee toimintaa.
Kun tätä näkymätöntä työtä ei tunnisteta, syntyy ilmiö, jota voisi kutsua vastuun liukumiseksi. Vastuu ei jakaudu tietoisesti, vaan valuu niille, jotka osaavat, jaksavat tai eivät osaa vetäytyä. Pitkällä aikavälillä tämä heikentää koko yhteisön toimintakykyä, vaikka ulospäin kaikki näyttäisi toimivan.
Tässä kohtaa olisi syytä pysähtyä kysymään: millaiset rakenteet tukevat yhdistyksen kestävyyttä, eivät vain sen hetkistä tehokkuutta?
Yksi mahdollinen vastaus löytyy yllättävästä suunnasta: työsuojelun perusajatuksesta. Ei juridisena järjestelmänä eikä työoikeudellisena kysymyksenä, vaan toimintaa ohjaavana periaatteena. Työsuojelun ydin ei ole valvonta, vaan ennakointi, vastuiden selkeys ja oikeus rajata omaa osallistumista ilman seuraamuksia. Nämä ovat periaatteita, jotka sopivat myös yhdistystoimintaan – ehkä juuri siksi, että ne puuttuvat sieltä.
Kun yhdistys sitoutuu tunnistamaan toiminnassaan syntyvää kuormitusta, se ei byrokratisoidu. Päinvastoin se lisää ennakoitavuutta. Kun vastuiden kasautumista tarkastellaan rakenteellisena kysymyksenä eikä yksilöiden ominaisuutena, valta ei keskity huomaamatta. Kun osallistumisen rajoittaminen tehdään hyväksyttäväksi, toimintaan syntyy tilaa uusille ihmisille.
Tällainen ajattelu ei syyllistä ketään. Se ei oleta, että yhdistyksissä toimitaan väärin. Se lähtee siitä, että toimintaympäristö on muuttunut. Rahoitus on epävarmempaa, hankkeet suurempia, hallinnolliset odotukset kasvaneet ja toimijoiden elämäntilanteet moninaisempia. Rakenteiden on muututtava mukana, jotta ihmiset eivät kulu loppuun.
Usein pelätään, että selkeämmät periaatteet tappavat vapaaehtoisuuden. Kokemus kuitenkin osoittaa päinvastaista. Vapaaehtoisuus kuihtuu silloin, kun se muuttuu rajattomaksi velvollisuudeksi. Se vahvistuu silloin, kun osallistuminen on turvallista, ennakoitavaa ja arvostettua myös silloin, kun se on määräaikaista tai katkonaista.
Tämä keskustelu ei koske vain yksittäisiä yhdistyksiä tai yksittäisiä konflikteja. Se koskee koko kansalaisyhteiskunnan toimintakykyä. Jos haluamme, että yhdistykset säilyvät elinvoimaisina, meidän on uskallettava katsoa niiden rakenteita yhtä vakavasti kuin niiden arvoja.
Kyse ei ole vallan lisäämisestä, vaan sen rajaamisesta. Ei kontrollista, vaan kestävyydestä. Ei syyllisistä, vaan siitä, miten yhteinen toiminta voi jatkua ilman, että se kuluttaa tekijänsä näkymättömiin.