Kategoria: Minä ja taide

Rakas päiväkirja, näin kerran unen.

Silta kasvoi kivi kerrallaan,
lapsi muuttui verikiveksi taskuuni.
Se kimmelsi, keveni – minä kirkas ja läsnä.
Kaikki paino on keveyttä, kaunista ja vapauttavaa, kun näkee sen kirkkaasti.

Dear diary, I once had a dream.

A bridge grew, stone by stone,
a child became a bloodstone in my pocket.
It shimmered, it lightened – me, bright and present.
All the weight is light, beautiful and liberating, when seen clearly.

An artist can be repeatedly recognized, funded by grants, known within professional networks, pedagogically qualified, a union member, and widely experienced — and still be treated in working life as if their work were somehow less real.

This is not accidental.

It is an attitude.

A silent assumption is placed upon the artist: your work’s value is uncertain.
It is rarely spoken aloud, but it appears everywhere — in workload calculations, resourcing, documents, contracts, and in how easily an artist’s actual work can later be redefined according to a “list,” a model, or an administrative interpretation.
The artist’s work is considered flexible — but only in one direction.

A Worthless Maker, a Valuable Commodity
At the same time, countless others benefit directly from art.

Institutions build credibility through art.
Educational systems rely on artists’ expertise.

Cities shape their image through art.
Companies borrow the language, aesthetics, and thinking of art.

Audiences live, grow, and endure through art.

The value of art is unquestioned.
The value of the artist is constantly negotiated.

This contradiction is not a mistake.
It is structural.

The Artist Does Not Fit the Model — and Pays for It

An artist’s work is not linear. It is layered, project-based, long-term, and often invisibly demanding. Precisely for that reason, it does not fit neatly into administrative categories.

And when work does not fit the model, the model begins to doubt the worker.
The artist is not doubted because they lack skill.

They are doubted because their work does not follow a familiar form.

The consequences are concrete:
work is under-resourced
responsibility increases without corresponding recognition
reality disappears from documentation
and eventually, the artist’s own lived experience is invalidated

The artist finds themselves fighting to be seen even when everything should already be clear.

Presence as Resistance
I understood this with sudden clarity when I realized I had become a disturbance.
Not because I broke rules, but because I was present.

Without a role.
Without a need to turn art into a tool.
Without a desire to own it.

This disturbed those who had appropriated art without standing at its core — people for whom art had become a livelihood, a language of control, or a means of shaping others.

For me, art was not a tool.
It was the core of being and thinking.

And these two positions are not neutral in relation to one another.

When the Core Enters the Room
Layers form around art: administration, education, funding, expert discourse. They may be necessary, but they are not art.
They live off art.

When an artist who has not dissolved into these layers is simply present, friction emerges.

Not as a personal threat, but as a reminder:
Art belongs to no one.

It cannot be owned.

And this is precisely why presence itself becomes resistance.

The Language of Resolution
Resolution is not always adaptation.
It is not learning the correct terminology or fitting into a predefined shape.
For the artist, resolution may be the opposite:

being in the wrong place in the right way
refusing to turn the core into a commodity
remaining undefined in a world that demands definitions

This is not withdrawal.
It is precise, conscious resistance.
When an artist is perceived as a disturbance, it means a system is trying to protect itself. Disturbance only arises when a power structure is destabilized.
The artist’s task is not to make themselves harmless.

The artist’s task is to remain.

Closing Poem

I did not come to be useful.
I came to be real.
I did not come to fill space,
but to reveal
what had been covered
by structures,
lists,
explanations.
When I stand still,
something begins to move.
Not within me,
but around me.
Art does not ask permission to emerge.
It happens
when someone dares to be present
without ownership.
And if that disturbs,
it is not a flaw.
It is a sign
that the core
is still alive.

Isaiah Berlin – Kaksi vapauden käsitettä ja psykologinen näkökulma

Isaiah Berlinin klassinen jako negatiiviseen ja positiiviseen vapauteen tarjoaa selkeän välineen ymmärtää yksilön kokemusta vapaudesta taiteilijana.

Negatiivinen vapaus merkitsee vapautta ulkoisista rajoitteista; yksilö on vapaa, kun hän voi toimia ilman muiden pakotteita. Positiivinen vapaus taas liittyy kykyyn olla oman itsensä aiheuttaja, kykyyn tehdä valintoja, jotka heijastavat henkilökohtaista tahtoa ja identiteettiä.

Psykologian näkökulmasta, ajatellen sitä aikamme filosofisena ajattelumaailmana, voidaan ymmärtää, miksi muodollinen vapaus ei aina tarkoita todellista kokemusta vapaudesta: sisäiset jarrut, pelot tai riippuvuudet voivat rajoittaa päätöksentekokykyä ja luovaa toimintaa, vaikka ulkoiset esteet olisivat poissa.

Lähteet:
Berlin, Isaiah. Two Concepts of Liberty. Oxford University Press, 1969.
filosofia.fi – Berlin

Päiväkirja-dialogi
Negatiivinen vapaus:

“Liikun ja teen, mutta tunnen silti estoa sisälläni.”

Positiivinen vapaus:

“Haluan tehdä asiat omalla tavallani, mutta kyseenalaistan, ovatko valintani aidosti omiani.”

Schelling ja Fichte – Radikaali vapaus ja itsenäinen toimijuus

Schelling ja Fichte tarkastelevat vapauden käsitettä radikaalisti. Todellinen vapaus ilmenee silloin, kun yksilö kykenee tekemään valintoja, jotka eivät ole pelkästään seurausta ulkoisista tekijöistä tai deterministisistä vaikutteista.

Schelling korostaa sisäisen vapauden merkitystä, kun taas Fichte esittää vapauden “kuplana”, jossa yksilö säilyttää autonomiansa suhteessa yhteiskunnallisiin normeihin ja odotuksiin.

Psykologisesti voidaan ajatella, että tämä on tila, jossa itsetietoisuus ja sisäiset resurssit kohtaavat ulkoiset rajoitteet. Psykologia toimii tässä filosofisena viitekehyksenä, joka tarjoaa käsitteitä ymmärtää kokemuksen syvyyksiä: miten yksilö kokee vapauden ja toimijuuden rajat ja mahdollisuudet.

Lähteet:
Schelling, Friedrich. Philosophical Inquiries into the Essence of Human Freedom. 1809.
Fichte, Johann Gottlieb. Foundations of Natural Right. 1796.

Päiväkirja-dialogi

Radikaali vapaus: “Tunnen hetken täydellistä vapautta valita, mutta ympäristö ohjaa jatkuvasti.”

Toimijuus: “Autonomia on jatkuvaa tasapainottelua oman tahdon ja ulkoisten odotusten välillä.”

Joseph Raz – Vapaus, autonomia ja ympäristön merkitys

Joseph Raz yhdistää vapauden käsitteen autonomiaan, jossa yksilön kyky tehdä itsenäisiä ja merkityksellisiä valintoja on keskeistä. Todellinen vapaus edellyttää myös ympäristön tarjoamia mahdollisuuksia: valintojen tulee olla käytännössä mahdollisia, jotta autonomia toteutuu.

Psykologinen näkökulma, filosofisena viitekehyksenä, osoittaa, että vapauden kokemus riippuu sekä omasta tahdosta että ympäristön tarjoamista puitteista. Henkilö voi tuntea itsensä vapaaksi ja silti huomata rajoituksia olosuhteiden vuoksi. Tämä paradoksi on keskeinen vapauden syvemmässä ymmärtämisessä.

Lähteet:
Raz, Joseph. The Morality of Freedom. Oxford University Press, 1986.
academic.oup.com – Raz
SpringerLink – Creativity and Freedom

Päiväkirja-dialogi

Autonomia: “Tunnen itseni vapaaksi, mutta ympäristö määrittää, kuinka paljon voin todella valita.”

Vapaus ja olosuhteet: “Todellinen vapaus on jatkuva vuorovaikutus oman tahdon ja ympäristön kanssa.”

Haluan täsmentää jotakin olennaista.
Se, että erotan toisistaan materiaalit, menetelmät, välineet ja tekniikat, ei tarkoita pyrkimystä varmuuteen tai suljettuun järjestelmään. Tämä erottelukyky on syntynyt pitkän tekemisen kautta — se ei ole lukinnut minua toistoon. Materiaalien tunteminen ei tarkoita sitä, että tietäisin ennalta, mitä niistä syntyy. Se tarkoittaa uskallusta astua tilanteisiin, joissa kaikkea ei vielä tiedetä.
Olen tietoisesti valinnut epävarmuuden. Epävarmuus ei ole puute, vaan tila, joka syntyy juuri materiaalin ja tekemisen väliin. Se on sidoksissa maalaustaiteeseen — ja laajemmin taiteeseen — tavalla, josta en halua luopua. Materiaali vastustaa, yllättää ja pakottaa kuuntelemaan. Värit, pinnat ja muodot vaikuttavat minuun suoraan. Valitsen ne työskentelyssäni intuition perusteella, ja ne toimivat kuin karkkeina, jotka houkuttelevat ja viipyvät kehossa.

Näen, että osa pitkään työskennelleistä taiteilijoista valitsee varmuuden, tunnistettavan toiston ja hallitut muodot. Minä en ole valinnut sitä polkua. En halua jäädä omien teosteni monumentiksi. Haluan pysyä liikkeessä, keskeneräisenä, etsivänä. Tekemiseni on fyysistä: se tuottaa konkreettisia teoksia, jotka jäävät maailmaan, mutta lopputulos ei ole ennalta määrätty. Juuri se, että teos jää, antaa epävarmuudelle merkityksen.

En pyri täydelliseen tietoon. Etsin tilaa, jossa kaikkea ei vielä tiedetä — ja jossa materiaali saa vastata takaisin.

I want to clarify something essential.
The fact that I distinguish between materials, methods, tools, and techniques does not mean I am striving for certainty or a closed system. This ability to differentiate has emerged through long practice — it has not confined me to repetition. Knowing materials does not mean knowing in advance what will come from them. It means daring to enter situations where not everything is known.
I have consciously chosen uncertainty. Uncertainty is not a lack; it is a state that exists precisely in the space between material and making. It is bound to painting — and more broadly to art — in a way I do not want to lose. Material resists, surprises, and forces listening. Colors, surfaces, and forms affect me directly. I select them in my work through intuition, and they act like candies, enticing and lingering in the body.

I see that some artists, after long careers, choose certainty, recognizable repetition, and controlled forms. I have not chosen that path. I do not want to become a monument to my own work. I want to remain in motion, unfinished, searching. My practice is physical: it produces concrete works that remain in the world, but the outcome is not predetermined. It is precisely the fact that the work remains that gives uncertainty its meaning.

I am not seeking complete knowledge. I am seeking a space in which not everything is known — and in which the material is allowed to respond back.