Taiteilija voi olla moneen kertaan tunnustettu, apurahoilla rahoitettu, alan verkostoissa tunnettu, pedagogisesti pätevä, liiton jäsen ja kokenut ammattilainen – ja silti työelämässä häntä kohdellaan usein kuin hänen työnsä olisi lähtökohtaisesti vähemmän totta.
Tämä ei ole sattumaa.
Se on asenne.
Taiteilijalle annetaan hiljainen oletusarvo: sinun työsi arvo on epävarma.
Sitä ei lausuta ääneen, mutta se näkyy työn mitoituksessa, resursoinnissa, dokumenteissa ja sopimuksissa – ja siinä, kuinka helposti taiteilijan tekemä työ voidaan jälkikäteen määritellä uudelleen jonkin listan, mallin tai hallinnollisen tulkinnan perusteella.
Taiteilijan työ nähdään joustavana – mutta vain yhteen suuntaan.
Arvoton tekijä, arvokas hyödyke
Samaan aikaan taiteesta hyötyvät lukemattomat muut.
Instituutiot rakentavat uskottavuuttaan taiteen varaan.
Koulutusjärjestelmät nojaavat taiteilijoiden osaamiseen.
Kaupungit elävöittävät imagoaan taiteen avulla.
Yritykset lainaavat taiteen kieltä, estetiikkaa ja ajattelua.
Yleisöt elävät, kasvavat ja jaksavat taiteen kautta.
Taiteen arvo on kiistaton.
Taiteilijan arvo on jatkuvasti neuvottelun kohteena.
Tämä ristiriita ei ole vahinko.
Se on rakenteellinen.
Taiteilija ei sovi malliin – ja maksaa siitä
Taiteilijan työ ei ole suoraviivaista. Se on kerroksellista, projektinomaista, pitkäjänteistä ja usein näkymättömästi vaativaa. Juuri siksi se ei istu hallinnollisiin lokeroihin.
Ja kun työ ei sovi malliin, malli alkaa epäillä tekijää.
Taiteilijaa ei epäillä siksi, ettei hän osaisi.
Häntä epäillään siksi, ettei hänen työnsä noudata tuttua muotoa.
Seuraukset ovat konkreettisia:
työ aliresursoidaan
vastuu kasvaa ilman vastaavaa tunnustusta
todellisuus katoaa dokumenteista
ja lopulta taiteilijan oma kokemus mitätöidään
Taiteilija huomaa taistelevansa näkyväksi tekemisestä silloinkin, kun kaiken pitäisi jo olla selvää.
Läsnäolo vastarintana
Ymmärsin tämän kirkkaasti vasta silloin, kun huomasin olevani häiriötekijä.
En siksi, että olisin rikkonut sääntöjä, vaan siksi, että olin läsnä.
Ilman roolia.
Ilman tarvetta muuttaa taidetta välineeksi.
Ilman halua omistaa sitä.
Tämä häiritsi ihmisiä, jotka olivat omineet taiteen itselleen olematta sen ytimessä. Ihmisiä, joille taide oli elinkeino, hallinnan kieli tai väline kasvattaa ja ohjata.
Minulle taide ei ollut väline.
Se oli olemisen ja ajattelun ydin.
Ja nämä kaksi eivät ole neutraalissa suhteessa toisiinsa.
Kun ydin astuu huoneeseen
Taiteen ympärille rakentuu kerroksia: hallintoa, koulutusta, rahoitusta, asiantuntijapuhetta. Ne voivat olla tarpeellisia, mutta ne eivät ole taidetta.
Ne elävät taiteesta.
Kun taiteilija, joka ei ole sulautunut näihin kerroksiin, on vain läsnä, syntyy kitka.
Ei henkilökohtaisena uhkana, vaan muistutuksena:
Taide ei kuulu kenellekään.
Sitä ei voi omistaa.
Ja juuri siksi pelkkä läsnäolo on vastarintaa.
Ratkaisun kieli
Ratkaisu ei ole aina sopeutuminen.
Ratkaisu ei ole oikeiden sanojen opettelu tai muottiin asettuminen.
Taiteilijan ratkaisu voi olla:
olla väärässä paikassa oikealla tavalla
kieltäytyä muuttamasta ydintä hyödykkeeksi
säilyä määrittymättömänä maailmassa, joka vaatii määritelmiä
Tämä ei ole vetäytymistä.
Se on tarkkaa, tietoista vastarintaa.
Kun taiteilija nähdään häiriönä, se kertoo siitä, että jokin järjestelmä yrittää suojella itseään. Häiriö syntyy vain, jos jokin valta-asetelma horjuu.
Taiteilijan tehtävä ei ole tehdä itseään vaarattomaksi.
Taiteilijan tehtävä on säilyä.
Loppuruno
Minä en tullut olemaan hyödyllinen.
Tulin olemaan totta.
En tullut täyttämään tilaa,
vaan paljastamaan sen,
mikä oli peitetty rakenteilla,
listoilla, selityksillä.
Kun seison hiljaa,
jokin alkaa liikkua.
Ei minussa,
vaan ympärilläni.
Taide ei pyydä lupaa syntyä.
Se tapahtuu,
kun joku uskaltaa olla paikalla
ilman omistusta.
Ja jos se häiritsee,
se ei ole virhe.
Se on merkki siitä,
että ydin on vielä elossa.
Ps. Runoni ovat aina autofiktiota.