To 8.1.2026
Rakas päiväkirja
On hetkiä, jolloin totuus tuntuu raskaammalta kuin mikään muu. Ei siksi, että se olisi väärin tai liikaa, vaan siksi, että sen kieltäminen kuluttaa kaiken energian. Pitkään olen elänyt tilanteissa, joissa olen joutunut sopeutumaan, piilottamaan osan itsestäni ja havainnoistani vain selviytyäkseni.
Jokainen teeskentelyn hetki vei voiman ja jätti hiljaisen tyhjiön.
Silloin totuus — vaikka se olisi raskas — on helpotus.
Se lopettaa sisäisen kitkan.
Totuus siitä, miten maailma toimii, mitä voin tehdä, missä rajani kulkevat. Tämä totuus on minun, mutta se on myös paradoksi, joka koskettaa meitä kaikkia: elämä vaatii sopeutumista, mutta liiallinen sopeutuminen rikkoo jotain olennaista.
Taide on tila, jossa paradoksi saa olla näkyvissä. Se ei ratko ongelmia, ei peitä kipua eikä väheksy yksinäisyyttä. Se kantaa kaiken tämän, muokkaa sen, antaa sen näkyä materiaalin, värin ja muodon kautta. Taideteoksissa ristiriita hengittää: hauraana, läpikuultavana, kauniina ja herkkänä.
Kun teen, en peitä enkä kätke. Minun ei tarvitse olla oikeassa, enkä yritä sovittaa itseäni ulkopuolisiin odotuksiin. Minä vain olen, teen ja havainnoin.
Paradoksi, jota kannan, tulee näkyväksi kerroksissa, sävyissä ja läpikuultavuudessa.
Taide ei pelasta minua, eikä sen tarvitse. Mutta se sallii paradoksin olla. Ja siinä on kaiken ydin: hyväksyä totuus, kantaa sen raskaus ja muuttaa se luomiseksi.